— Itse olette kansaa! oli muuan työmies sanonut eräälle niistä kelpo miehistä, jotka yrittivät perustaa kansanteattereita. Olen yhtä hyvä porvari kuin tekin!

Eräänä kauniina iltana, untuvanpehmeän taivaan levittäytyessä hämyisen kaupungin yllä lämpimine, hieman haalistuneine väreineen itämaisen maton tavoin, asteli Christophe Notre-Dame'ilta Invalides'ille vievää rantakatua. Illan hämärässä kohosivat tuomiokirkon tornit taivasta kohden kuin Mooseksen kädet, jotka taistelun ajan olivat ylös ojennettuina. Sainte-Chapelle'in kultainen, siselöity peitsi, kukkivan, pyhän orjantappuran oas, sinkosi korkealle talojen ryteiköstä. Virran toisella rannalla levittäytyi Louvre'in kuninkaallinen fasaadi, jonka ikävystyneihin silmiin laskevan auringon säteet sytyttivät viimeisen elonkipinän. Kaukana Invalides'in lakeuden pohjalla, sen kaivantojen ja korkeiden muurien takana, sen majesteetillisessa erämaassa kohosi kultainen, tummunut kupooli kaukaisen voitonsinfonian lailla. Ja etäämpänä mäellään avasi Riemukaari ikäänkuin sankarillisen marssin sävelin yli-inhimillisen askeleensa keisarillisille legioonille.

Ja Christophe oli näkevinään väläyksessä edessään kuolleen jättiläisen, jonka suunnattomat jäsenet peittivät lakeuden. Hän seisahtui ja hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän silmäili tuon sadunomaisen suvun jättiläismäisiä, kivettyneitä jäännöksiä, suvun, joka oli hävinnyt maan päältä ja jonka askelten kaiku oli kiirinyt kautta koko maanpiirin, tuon rodun, jonka kypäränä oli Invalides'in tuomiokirkko ja miekkavyönä Louvre, — joka syleili taivasta tuhansine tuomiokirkkokäsivarsineen ja joka jälleen tapasi maata Napoleonin voitonkaaren kahdella riemuitsevalla kaarijalalla, joiden alla kuhisi nykypäivien kääpiömäinen peukalokansa.

Christophe oli saanut jonkunlaisen kuuluisuuden niissä pariisilaispiireissä, joihin Sylvain Kohn ja Goujart olivat hänet vieneet, vaikka hän ei ollut sitä lainkaan tavoitellut. Hänen originaalinen ulkomuotonsa, kun hänet aina nähtiin jommankumman ystävänsä seurassa teatterien ensi-illoissa ja konserteissa, hänen rumat, voimakkaat piirteensä, vieläpä hänen olentonsa, hänen esiintymisensä ja hänen rajujen ja kömpelöiden tapojensa naurettavuus, hänen silloin tällöin laskettelemansa paradoksaaliset sanansutkaukset, hänen kulmikas, mutta laaja ja roteva intelligenssinsä ja ne romaanimaiset kertomukset, joita Sylvain Kohn oli levittänyt hänen kepposistaan Saksassa, hänen rettelöistään poliisin kanssa ja hänen paostaan Ranskaan, olivat tehneet hänet tuon suuren kosmopoliittisen hotellisalongin joutilaan ja hosuvan uteliaisuuden esineeksi, joka on saanut nimen Koko Pariisi. Niin kauan kuin hän käyttäytyi varovasti, tehden huomioita, kuunnellen ja koettaen ymmärtää, ennenkuin lausui mielipiteitään, niin kauan kuin ei tunnettu hänen teoksiaan eikä hänen pohjimmaisia ajatuksiaan, oli hän vielä sangen suosittu. Ranskalaiset olivat hänelle kiitollisia siitä, ettei hän ollut voinut jäädä Saksaan. Varsinkin pitivät ranskalaiset muusikot ikäänkuin kunnianosoituksena itselleen niitä kohtuuttomia tuomioita, joita Christophe oli langettanut saksalaisesta musiikista: — (kysymyksessä olevat tuomiot olivat jo vanhoja ja Christophe olisi tuskin ainoatakaan niistä enää allekirjoittanut: joitakuita artikkeleita, jotka oli taannoin julkaistu eräässä saksalaisessa aikakauskirjassa ja joiden paradokseja Sylvain Kohn oli liioitellen levittänyt). — Christophe herätti mielenkiintoa eikä ollut haitaksi; hän ei vallannut kenenkään paikkaa. Hänestä olisi varsin helposti tullut nurkkakunnan suurmies. Hänen ei olisi vain pitänyt kirjoittaa mitään, tai kirjoittaa mahdollisimman vähän ja olla ennenkaikkea esityttämättä teoksia sekä ruokkia ideoillaan Goujart'ia ja hänen kaltaisiaan, koko tuota loisjoukkoa, joka oli ottanut tunnuslauseekseen tuon tunnetun säkeen (muuttaen sitä hieman):

"Minun lasini on pieni; mutta minä juon… toisten lasista".

Voimakas persoonallisuus säteilee aina vaikutustaan varsinkin nuoriin ihmisiin, jotka tuntevat enemmän kuin toimivat. Heitä ei puuttunut Christophe'inkaan ympäriltä. Ne olivat yleensä noita joutilaita, tahdottomia, päämäärättömiä olentoja, joilla ei ole mitään elämänpohjaa, jotka pelkäävät työpöytää ja yksinäisyyttä, jotka alati vetelehtivät nojatuoleissa, jotka harhailevat kahviloista teattereihin, koettaen kaikilla mahdollisilla tekosyillä karttaa kotiin menoa, jotteivät tarvitsisi katsoa kasvoista kasvoihin itseään. He tulivat, istuutuivat ja kuluttivat tuntikausia typerillä jaaritteluilla, joita seurasi kuvottava äitelyyden, kyllästyksen ja samalla nälkään nääntymisen tunne, joita halusi jatkaa ja jotka samalla innoittivat. He liehuivat Christophe'in ympärillä kuten Goethen villakoira, he muistuttivat "tähysteleviä toukkia", jotka vaanivat sieluja ahmaistakseen ne ja voidakseen tarrautua kiinni elämään.

Joku turhamainen hölmö olisi nauttinut tästä loiseläinhovista. Mutta Christophe ei halunnut näytellä epäjumalan osaa. Häntä aivan pöyristytti näiden ihailijoidensa idioottiset saivartelut, jotka näkivät kaikessa, mitä hän teki, tolkuttomia tarkoituksia, renanismia, nietzscheläisyyttä ja hermafrodiittisuutta. Hän ajoi heidät ulos. Hän ei ollut luotu näyttelemään passiivista osaa. Koko hänen olemuksensa janosi toimintaa. Hän teki huomioita ymmärtääkseen; ja hän tahtoi ymmärtää voidakseen toimia. Vapaana koulukuntien orjuudesta ja ennakkoluuloista hän otti selvän kaikesta, luki kaikkea ja tutki kaikkia taiteensa alaan kuuluvia ajatusten ilmenemismuotoja ja ilmaisukeinoja muissa maissa ja muilta ajoilta. Hän omisti kaiken, minkä havaitsi tehokkaaksi ja todelliseksi. Aivan toisin kuin ne ranskalaiset taiteilijat, joita hän tutki, jotka olivat näppäriä keksimään uusia muotoja, jotka tuhlasivat kaiken voimansa keksintöihin ja jättivät ne keskeneräisiksi, tavoitteli hän paljoa vähemmän uutuuksia musikaalisen ilmaisun alalla kuin voimakasta ilmaisutapaa; hän ei halunnut olla erikoinen, hän halusi olla väkevä. Tämä intohimoinen voima soti ranskalaisen nerouden hienoutta ja kohtuullisuutta vastaan. Hän halveksi tyyliä tyylin vuoksi ja taidetta taiteen vuoksi. Parhaat ranskalaiset taiteilijat tekivät häneen korusepän vaikutuksen. Eräs täydellisimmistä pariisilaisista runoilijoista oli huvikseen sepittänyt "nykyaikaisen ranskalaisen runouden työluettelon tuotteineen ja palkkoineen"; hän luetteli "kristallikruunuja, itämaisia kankaita, kulta- ja pronssimedaljongeja, silkkipitsejä vanhoja muoreja varten, monivärisiä veistokuvia ja kukillisia fajanssiteoksia", joita sen tai sen hänen kanssaveljensä tehdas tuotti. Itsensä hän esitti "suuren kirjallisen työpajan nurkassa parsimassa vanhoja seinäverhoja tai puhdistamassa ruosteesta käyttökelvottomia pertuskoita". — Tämä hahmoittelu, jonka mukaan taiteilija on hyvä työmies, joka pyrkii yksinomaan täydentämään ammattitaitoaan, osoitti eräänlaista suurpiirteisyyttä. Mutta se ei tyydyttänyt Christophe'ia; vaikka hän myönsikin sille ammatillista arvoa, halveksi hän sitä elämän köyhyyttä, jota se tavallisesti peitti. Hän ei käsittänyt, että kirjoitettiin kirjoittaakseen, että puhuttiin puhuakseen. Hän ei puhunut sanoja, hän esitti — tai tahtoi esittää — asioita:

Ei dice cose, e voi dite parole…

Tämän levon-ajanjakson jälkeen, jolloin Christophe oli vain imenyt itseensä uutta maailmaa, heräsi hänen sielussaan äkkiä luomistarve. Se vihamielinen ympäristö, jossa hän tunsi Parisissa elävänsä, kasvatti hänen voimansa satakertaiseksi ja lujitti hänen persoonallisuuttaan. Intohimot tulvivat yli äyräittensä ja vaativat käskevästi ilmaisua. Ne olivat monenlaisia, ja kaikki kannustivat häntä samalla hehkulla. Hänen täytyi takoa teoksia, joihin hän saattoi purkaa kaiken sen rakkauden, joka paisutti hänen sydäntään, ja myös vihan, tahdon ja kieltäymyksen ja kaikki ne demoonit, jotka hänessä taistelivat ja joilla oli sama elämisen oikeus. Tuskin oli hän keventänyt sydäntään purkamalla intohimonsa johonkin teokseen, — (eikä hänellä edes aina ollut kärsivällisyyttä jatkaa teosta loppuun saakka) — kun hän jo heittäytyi päinvastaisen intohimon valtaan. Mutta vastakohtaisuus oli vain näennäinen: vaikka hän aina muuttuikin, pysyi hän kuitenkin aina samana. Kaikki hänen teoksensa olivat eri teitä, jotka johtivat samaan päämäärään; hänen sielunsa oli vuori: sen kaikkia teitä myöten hän kapusi ylös; toiset viivähtivät varjossa sulavasti mutkitellen; toiset nousivat rajusti ja jyrkästi kohti aurinkoa; kaikki johtivat Jumalaan, joka asusti vuoren huipulla. Rakkaus, viha, tahto, kieltäymys, kaikki inhimilliset voimat, jotka täydelleen valtaavat sydämen, koskettavat ikuisuutta ja ovat jo osallisia siitä. Jokainen kantaa ikuisuutta itsessään: uskovainen ja uskoton, se, joka näkee elämän kaikkialla, se, joka kieltää sen kaikkialla, ja se, joka epäilee kaikkea, sekä elämää että kieltämistä. Niin myös Christophe, jonka sielu syleili yhtaikaa kaikkia näitä vastakohtia. Kaikki vastakohdat sulautuvat ikuiseen Voimaan. Christophe'ista oli tärkeintä herättää tämä Voima itsessään ja muissa, heittää puusylyyksiä roviolle, jotta ikuisuus leimahtaisi liekkiin Suuri liekki oli syttynyt hänen sydämessään keskellä Pariisin hekumallista yötä. Hän luuli vapautuneensa kaikesta uskosta, ja hän olikin täydellinen uskon soihtu.

Mikään ei ollut sen paremmin omiaan saattamaan häntä pariisilaisen ironian maalitauluksi. Usko on niitä tunteita, joita hienostunut seurapiiri kaikkein vähimmin antaa anteeksi: sillä se on itse sen kadottanut, eikä se salli sitä muidenkaan omistavan. Useimpien ihmisten kuurossa tai pilkallisessa vihamielisyydessä nuoruuden unelmia kohtaan piilee suureksi osaksi katkera ajatus siitä, että he itsekin kerran ovat olleet samanlaisia, että heilläkin on ollut kunnianhimonsa, jonka ovat jättäneet toteuttamatta. Kaikki ne, jotka ovat kieltäneet sielunsa, kaikki ne, jotka ovat kantaneet sielussaan teosta, jota eivät ole valmistaneet, vaan sensijaan valinneet varman, helpon ja kunnioitetun elämän, ajattelevat: