— Koska minä en ole voinut tehdä, mitä olen uneksinut, miksi saisivat sen muut tehdä? Minä en tahdo, että he onnistuvat.
Miten paljon Hedda Gablereita onkaan ihmisten joukossa! Mitä salaista sotaa käydäänkään uusien ja vapaiden voimien hävittämiseksi, mitä taitoa käytetäänkään niiden tappamiseksi hiljaisuudella, ironialla, kulutuksella, mielenmasennuksella — ja petollisilla viettelyksillä otolliseen aikaan!…
Sitä tyyppiä on kaikissa maissa. Christophe tunsi sen, sillä hän oli tavannut sitä Saksassa. Sellaista väkeä vastaan oli hän panssaroitu. Hänen puolustusmenetelmänsä oli yksinkertainen: hän teki ensimäisenä hyökkäyksen; heti kun he alkoivat lähennellä, julisti hän heille sodan; hän teki vaaralliset ystävänsä vihollisikseen. Mutta jos tämä suora politiikka suojelikin mitä tehokkaimmin hänen persoonallisuuttaan, ei se ollut omiaan helpottamaan hänen taiteellista uraansa. Hän uudisti Saksassa tekemänsä erehdykset. Hän ei sille mitään mahtanut. Yksi ainoa seikka oli muuttunut: hänen mielialansa, joka oli sangen iloinen.
Hän tulkitsi hilpeänä kaikille, jotka kuulla halusivat, punnitsemattomia arvostelujaan ranskalaisista taiteilijoista, ja hän sai siten paljon vihamiehiä. Hän ei edes välittänyt hankkia, kuten muut, harkitsevat miehet, jonkun pienen nurkkakunnan kannatusta itselleen. Hänen ei olisi ollut vaikeata kerätä ympärilleen taiteilijoita, jotka olisivat olleet valmiit ihailemaan häntä, kunhan hän olisi ihaillut heitä. Olipa niitäkin, jotka ihailivat häntä jo etukäteen, toivoen saavansa vastaihailua. He pitivät niitä, joita he kiittivät, ikäänkuin velallisina, joilta he ajan tullen saattoivat vaatia takaisin saataviaan. Ne olivat hyvin sijoitettuja rahoja. — Mutta Christophe'iin nähden ne olivat huonosti sijoitettuja. Hän ei koskaan maksanut takaisin. Hän oli sitä pahempi kyllin hävytön pitämään keskinkertaisina niiden teoksia, jotka pitivät hänen teoksiaan hyvinä. He kantoivat häntä kohtaan kaikessa hiljaisuudessa leppymätöntä vihan kaunaa ja päättivät tilaisuuden tullen maksaa hänelle samalla mitalla.
Muiden kömpelyyksiensä ohella Christophe teki sen virheen, että ryhtyi sotimaan Lucien Lévy-Coeur'iä vastaan. Hän kohtasi hänet kaikkialla, eikä hän voinut salata liioittelevaa vastenmielisyyttänsä tätä hyvänsävyistä ja kohteliasta miestä kohtaan, joka ei näyttänyt ketään kohtelevan huonosti, joka pikemmin näytti olevan parempi ihminen kuin hän ja joka ainakin paljoa paremmin kuin hän osasi pysyä kohtuuden rajoissa. Christophe kiihoitti häntä väittelyihin; ja vaikka väittely sukeutuikin aivan merkityksettömistä seikoista, sai se aina Christophe'in vaikutuksesta äkkiä kiihkeän sävyn, joka ihmetytti kuulijakuntaa. Näytti siltä, kuin Christophe olisi käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tekosyitä hyökätäkseen pää kumarassa Lucien Lévy-Coeur'in kimppuun; mutta tämä väisti aina hänen iskunsa. Christophe'in vastustaja oli niin taitava, että silloinkin, kun syy varmasti oli tämän, hän kuitenkin aina osasi näytellä jalomielisen osaa; hän puolustautui niin kohteliaasti, että Christophe'in käytöstavan puutteet pistivät sitä enemmän silmään. Christophe, joka muuten puhui sangen huonosti ranskaa ja käytti murteellisia, vieläpä varsin karkeitakin sanoja, jotka hän oli heti oppinut ja joita hän käytti taitamattomasti kuten useat ulkolaiset, ei kyennyt tekemään tyhjäksi Lucien Lévy-Coeur'in taktiikkaa; hän taisteli raivoisasti tätä iroonista lempeyttä vastaan. Hän oli kaikkien mielestä väärässä: kukaan ei käsittänyt, mitä hän hämärästi tunsi: tämän lempeyden tekopyhyyttä, joka kohdattuaan voiman, jota se ei kyennyt vahingoittamaan, koetti tukahuttaa sen kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei pitänyt kiirettä, hän luotti ajan voimaan samoin kuin Christophe'kin; mutta hän repi alas, sen sijaan kuin Christophe rakensi. Hän sai helposti hänestä erotetuksi Sylvain Kohnin ja Goujart'in, samoin kuin hän oli vähitellen syrjäyttänyt hänet Stevens'ien salongista. Lucien Lévy-Coeur loi tyhjyyttä hänen ympärilleen.
Christophe auttoi itse häntä siinä. Hän ei tehnyt kenenkään mieliksi, sillä hän ei yhtynyt mihinkään puolueeseen tai oli pikemmin kaikkia puolueita vastaan. Hän ei pitänyt juutalaisista; mutta vielä vähemmän hän sieti antisemiittejä. Hän tunsi vastenmielisyyttä tuota pelkuruutta kohtaan, jolla suuret joukot nousevat mahtavaa vähemmistöä vastaan, ei siksi, että se on huono, vaan siksi, että se on mahtava, tuota vetoamista kohtaan alhaisiin kateuden ja vihan vaistoihin. Niinpä pitivät juutalaiset häntä antisemiittinä ja antisemiitit juutalaisena. Mitä taiteilijoihin tulee, näkivät he hänessä vihollisen. Christophe tekeytyi taiteessaan saksalaisemmaksi kuin hän olikaan. Vastustaakseen eräiden pariisilaisten säveltäjien musiikissa ilmenevää järkähtämätöntä mielenrauhaa, hän ylisti rajua tahtoa, miehekästä ja tervettä pessimismiä. Milloin iloa esiintyi, tapahtui se mauttomasti plebeijisellä tulisuudella, joka oli omiaan suuresti ärsyttämään kansankonserttien ylimyksellisiä suojelijoita. Muoto oli etevää ja karua. Jonkinlaisesta vastavaikutuksesta hän miltei tavoitteli näennäistä tyylillistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä ulkopuolista alkuperäisyyttä kohtaan, minkä täytyi loukata ranskalaisia säveltäjiä. Ne harvat heistä, jotka saivat kuulla joitakuita hänen teoksiaan, liittivät hänet, lähemmältä niitä tarkastamatta, sen halveksunnan piiriin, jota he osoittivat nykyaikaisen saksalaisen musiikin myöhäsyntyiselle wagnerismille. Christophe ei siitä välittänyt; hän nauroi sydämessään ja toisti erään viehättävän ranskalaisen renesanssisäveltäjän säkeitä, — jotka hän oli sovittanut itseensä:
Käy tietäs, käy, älä huoli, jos sanotaan:
Christophe'illa tuolla ei kontrapunktia toisten,
ei toisten harmoniaa ole laisinkaan.
Mull' onhan jotain, jota muilta puuttuu.
Mutta kun hän koetti saada teoksiaan esitetyksi konserteissa, huomasi hän ovet suljetuiksi. Oli jo kylliksi työtä nuorten ranskalaisten säveltäjien teosten esittämisessä — tai esittämättä jättämisessä, — jotta olisi huolehdittu jonkun tuntemattoman saksalaisen teoksista.
Christophe heitti yritykset sikseen. Hän sulkeutui huoneeseensa ja ryhtyi työhön. Vähät välitti hän siitä kuulivatko pariisilaiset hänen teoksiaan vai ei. Hän kirjoitti omaksi nautinnokseen, eikä menestyäkseen. Tositaiteilija ei huolehdi teostensa tulevaisuudesta. Hän muistuttaa niitä renesanssitaiteilijoita, jotka maalasivat huolettomina talojen fasaadeihin, vaikka tiesivät, ettei heidän maalauksistaan kymmenen vuoden päästä ollut enää mitään jälellä. Christophe työskenteli siis kaikessa rauhassa, odotellen alistuvana ja hyvätuulisena parempia aikoja, kun hän äkkiä sai apua odottamattomalta taholta.
Christophe tunsi näihin aikoihin vetoa dramaattista muotoa kohtaan. Hän ei vielä rohjennut täydellisesti antautua sisäisen lyyrillisen tulvansa valtaan. Hänen täytyi johtaa sitä määrättyjen aiheiden kanaviin. Ja epäilemättä on nuoren neron, joka ei vielä ole itsensä herra, joka ei vielä edes täydellisesti tunne itseään, hyvä luoda vapaaehtoisia rajoja, joihin sulkea sielunsa, joka muuten karkaisi häneltä itseltään. Ne ovat välttämättömiä sulkuja ja patoja, joilla ajatusten tulvaa saattaa johtaa. — Onnettomuudeksi ei Christophe tuntenut ketään runoilijaa; hänen täytyi itsensä veistää aiheet legendoista tai historiasta.