Niistä näyistä, jotka jo joitakuita kuukausia olivat väikkyneet hänen mielessään, olivat muutamat raamatullisia kuvia. — Raamattu, jonka hänen äitinsä oli antanut hänelle ikäänkuin maanpakotoveriksi, oli ollut hänelle lähteenä moniin unelmiin. Vaikka hän ei lukenutkaan tätä hebrealaista Iliaadia uskonnollisella mielellä, oli se kuitenkin hänelle jonkinlaisena siveellisen tai paremmin sanoen elämän tarmon lähteenä, jossa hän joka ilta pesi alastoman sielunsa puhtaaksi Pariisin ryvettävästä savesta ja liasta. Hän välitti vähät kirjan pyhästä tarkoituksesta; mutta se oli kuitenkin hänelle pyhä kirja sen koskemattoman luonnon ja alkuperäisen yksilöllisyyden vuoksi, joka siitä henki häntä vastaan. Hän imi itseensä noita hymnejä, joissa maa hehkui uskoa, vuoret vapisivat, taivaat riemuitsivat ja leijonat olivat ihmisenkaltaisia.
Eräs niistä Raamatun henkilökuvista, joita kohtaan hän tunsi erikoista hellyyttä, oli nuori David. Hän ei kuvitellut Davidille firenzeläisen katupojan iroonista hymyä, ei sitä traagillista jännitystä, jonka Verrocchio ja Michelangelo olivat antaneet yleville teoksilleen, joita hän ei lainkaan tuntenut. Hän näki Davidinsa pienenä, runollisena, puhdassydämisenä paimenena, jossa uinaili etelämaisen Siegfriedin sankaruus, joka oli hienostuneempaa rotua, kauniimpi ja sopusointuisempi sekä ruumiiltaan että ajatuksiltaan. — Sillä Christophe saattoi mielin määrin kapinoida latinalaista henkeä vastaan: hänen tietämättään oli tämä henki alkanut vaikuttaa häneen. Ei ainoastaan taide vaikuta taiteeseen, eikä ainoastaan ajattelu, vaan kaikki, mikä ihmistä ympäröi: — ihmiset, esineet, eleet, liikkeet, ääriviivat, kunkin kaupungin valo. Pariisin ilmapiiri on sangen sakea: se muovaa kapinallisimmat sielut. Ja germaanisen sielun vastarinta on kaikkein heikoin: se verhoutuu turhaan kansalliseen ylpeyteensä, se on kaikista eurooppalaisista sieluista herkin menettämään kansallisuutensa. Christophe'in sielu oli jo alkanut, ilman että hän sitä aavistikaan, omaksua itselleen latinalaisen taiteen kirkkautta, kohtuullisuutta, tunneälyä, vieläpä jossain määrin plastillista kauneuttakin, jota se ei olisi ilman sitä koskaan saavuttanut. Hänen Davidinsa oli siitä todistuksena.
Hän oli aikonut kuvata useampia episoodeja Dadivin nuoruudesta: kohtausta Saulin kanssa, taistelua Goliathia vastaan; hän oli jo aloittanut ensimäistä näistä näytöksistä. Hän oli kuvitellut sen sinfooniseksi tauluksi, jossa oli kaksi henkilöä.
Tuo pieni paimen makasi yksinäisellä ylängöllä kukkivan kankaan keskellä ja uneksi auringonpaisteessa. Kirkas valo, hyönteisten surina, huojuvan heinän hiljainen kahina, laitumella käyvän karjan hopeasointuinen kellonkilke ja maan voima tuudittivat nuorukaisen unelmia hänen siinä uinuessaan tietämättömänä jumalallisesta kutsumuksestaan. Vaivattomasti yhtyivät hänen äänensä ja hänen huilunsa säveleet hiljaisuuden sopusointuun; ja tämä laulu ilmaisi niin tyyntä, niin kirkasta iloa, ettei sitä kuunnellessa ajatellut iloa eikä surua, vaan tuntui siltä, että niin tuli olla, eikä toisin voinut ollakaan. — Äkkiä peittyi kangas suuriin varjoihin; ilmassa vaikeni; elämä tuntui vetäytyvän maan laskimoihin. Huilun laulu yksin kaikui rauhallisena. Saul kulki houreissaan ohi. Mielipuolinen kuningas, jota tyhjyys jäyti, riehui rauhattomana kuin raivoisa liekki, joka polttaa itseään ja jota myrsky kiskottaa. Hän rukoili, kirosi, haastoi taisteluun tyhjyyden, joka häntä ympäröi ja jota hän kantoi sielussaan. Ja kun hän hengästyneenä heittäytyi kankaalle, kuului taas hiljaisuuden keskeltä pienen paimenen hymyilevä, rauhallinen laulu, joka oli koko ajan soinut. Silloin Saul tukahutti riehuvan sydämensä rajun tykinnän ja tuli hiljaa lepäävän nuorukaisen luo; hän katseli häntä ääneti; hän istuutui hänen viereensä ja laski kuumeisen kätensä paimenen otsalle. Hämmentymättä kääntyi David ja katsoi hymyillen kuninkaaseen. Hän nojasi päänsä Saulin polville ja jatkoi soittoaan. Ilta alkoi hämärtyä; David nukahti lauluunsa, ja Saul itki. Ja tähtikirkkaassa yössä kaikui jälleen henkiin heränneen luonnon tyynen ilon hymni ja toipuvan sielun kiitoslaulu.
Kirjoittaessaan tätä näytöstä oli Christophe kokonaan oman ilonsa vallassa; hän ei ollut lainkaan ajatellut teoksensa esittämistä; varsinkaan ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt ajatus, että sitä voitaisiin näytellä. Hän ajatteli, että se voitaisiin esittää jossakin konsertissa, jos joku suvaitsisi mieltyä siihen.
Kun hän eräänä iltana puhui siitä Achille Roussin'ille ja tämän pyynnöstä koetti antaa siitä hänelle käsityksen pianolla, hän hämmästyi suuresti nähdessään Roussin'in tulisesti innostuvan teokseen ja selittävän, että se täytyi kaikella muotoa saada esitetyksi jollakin pariisilaisella näyttämöllä, ja että hän ottaisi asian toimittaakseen. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän jonkun päivän päästä huomasi, että Roussin otti asian vakavalta kannalta; ja hänen hämmästyksensä nousi huippuunsa, kun hän sai kuulla, että Sylvain Kohn, Goujart ja Lucien Lévy-Coeur'kin olivat teokseen innostuneita. Hänen täytyi myöntää, että rakkaus taiteeseen sulatti näiden miesten henkilökohtaisen kaunan häntä kohtaan: hän ihmetteli sitä suuresti. Hän itse oli kaikkein vähimmin innostunut teoksen esittämiseen. Se ei ollut ensinkään tehty teatteria varten: oli suotta sitä näytellä ja melkeinpä sopimatonta. Mutta Roussin oli niin itsepintainen, Sylvain Kohn niin vakuuttava ja Goujart niin varma, että Christophe antoi houkutella itsensä. Hän oli veltolla tuulella ja hän halusi kiihkeästi kuulla sävellystään esitettävän!
Kaikki oli helppoa Roussin'ille. Johtaja ja taiteilijat koettivat tehdä hänelle mieliksi. Eräs sanomalehti järjesti parhaillaan juhlamatineaa erään hyväntekeväisyyslaitoksen hyväksi. Päätettiin esittää David tässä juhlatilaisuudessa. Kerättiin hyvä orkesteri. Ja mitä laulajiin tuli, sanoi Roussin löytäneensä aivan ihanteellisen Davidin osan tulkitsijan.
Harjoitukset alettiin. Orkesteri suoriutui varsin hyvin ensimäisestä harjoituksesta, vaikkakin se ranskalaiseen tapaan oli kuriltaan hieman löyhä. Saulin ääni oli hieman rasittunut, mutta muuten kiitettävä; ja hän oli taitava ammatissaan. Davidina oli kaunis, kookas, lihava, sopusuhtainen nainen, jolla oli tunteileva ja jokapäiväinen ääni, jolla hän kankeasti ja mahtailevasti lauloi melodraamallisin äänenvärinöin ja varieteemaisin liehivin elein. Christophe virnisti. Heti ensi tahdit kuultuaan havaitsi Christophe, ettei osaa voinut jättää tämän laulajattaren käsiin. Ensimäisen orkesteripaussin aikana meni hän tapaamaan impressaariota, jolla oli huolenaan konsertin käytännöllinen järjestely ja joka oli Sylvain Kohnin kanssa läsnä harjoituksessa. Nähdessään hänen tulevan, sanoi impressaario hänelle kasvot loistavina:
— No, oletteko tyytyväinen?
— Kyllä, sanoi Christophe, ehkäpä tästä selvitään. Eräs seikka vain ei menettele: laulajatar. Täytyy hankkia toinen. Sanokaa se hänelle kohteliaasti; onhan teillä tottumusta… Te löydätte kyllä helposti toisen.