Oltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe ollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä, lukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt, että hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän itsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen käynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi siellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; — hän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen ainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut hänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.
Hän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna sai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun kvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin oli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan ylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä sitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä laulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen mies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli vahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa olisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata heitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.
Ensi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene. Mutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa. Hän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä ja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei astuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta, meni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.
Hän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen ja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys heitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä kuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi. Oli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä. Christophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.
Hän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä. Hän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä ja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka herätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne olivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset siimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti tosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää salaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne valaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan, pienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon ja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen kasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin epäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin ainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti olevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä oviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe katsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka kääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta Christophe "tunsi jälleen" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo nähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata tuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä kohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa. Hän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin olisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi, että Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi, ajatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että aikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet paikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin heidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin heistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe katsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa äreällä äänellä:
— Te ette ole pariisilainen?
Tämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka olikin hämillään, ja vastasi: — En.
Hänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.
— Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman hämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:
— Se ei ole mikään moite.