Christoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in kärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus enää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi hellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä paimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan. Hän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan kirkonkellojen soivan, — hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin. Hänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen kyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, — rakkauden kyyneleet, säälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla miehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö, joka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla terveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä itsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien hylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät juonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin raateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.
Eniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä hellyys: — hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia, itki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he olivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut lainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä edes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut itseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan ja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi "lempeänä kamppailuista katkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse sodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun riemujuhlaan".
Ja Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:
— Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.
Hän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:
"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja kohtalon kovuutta… Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia katkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota tähän sisäiseen aarteeseen…"
Ja hän toisti:
— Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut hyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. — Suokaa minulle anteeksi! Älkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan taistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin… Mutta täytyyhän teitä estää tekemästä pahaa…
Ja kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän ajatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi sitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa heidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden ja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä maaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö sellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut olla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa, josta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä, puoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.
Sen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän ranskalaista, jota voisi rakastaa.