— Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!

Huolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta kärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa. Hän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä itsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat se vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä ja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa ja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana, ei vielä täysin tunne itseään.

Sairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli riistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla vaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä kaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien, kun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin muistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun tapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi sielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka hän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala piti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän luotti häneen aivankuin pieni lapsi.

Ensi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista seuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen jännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka häntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien aikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa kiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän oli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli siirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin muutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki se, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut ketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän ne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan ja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut hänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen, jotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän itsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta nyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja sairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä, kuunnellen yön salaperäisiä ääniä,… naapuritalosta kuuluvaa laulua, joka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia Mozart-rimputusta,… hän ajatteli:

— Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei vielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te tiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa vastaan, — tahdon, että saavuttaisitte onnen — on niin hyvä olla onnellinen!… Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan teille käteni… Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen kulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me milloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen muuri: kuolema?… — Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni yksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille hyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani jälkeen!…

Niin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja: "Liebe und Noth" (Rakkaus ja kurjuus).

Kun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi tarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko, ja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla siihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi kaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat. Hän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn. Hän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään puheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä ja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita kiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän uuvutus, — noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja, joiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili omituinen hymy, — noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden alla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän ohi, — tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman sairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan sanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään antanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö, jonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti hänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin vuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi suinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen tarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat naiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa huoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa heidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä nämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät olleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja elämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan; hän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa oli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja pohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut, vaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät toisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.

Hän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen mielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta, joka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan Vater Rhein. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita näköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se häipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat kalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka henkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin keskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita ja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä tyttö… Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe oli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä, ilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin kauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia iltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän harmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun ja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten muistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä vuosisatojen valon, — tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista auringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa vihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.

Eräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten aitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan erään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän avasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut muutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä ollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa, hänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä iltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli Jeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä Orleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain romaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän. Äkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki, ja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus; ja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä odottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi, alkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen täytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut naurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. — Kun hän aikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa laatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä oli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa, mutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja seuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä musiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi olikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah! jospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja makkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!

Aikaisin seuraavana aamuna hän lähti Hechtin luo noutamaan rahaa; mutta kulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin — Jeanne'in "taivaallisen veljen" — nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa matkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan laatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia sen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä myöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän saamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan, vaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen ostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän olisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt, oliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman kappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti fetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja tahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.