— Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.
Hän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen vaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa kanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen, niin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan häviä.
Hän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.
Ensimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin maksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun hän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua kirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään hänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli omituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi hänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, — puolisen kuukautta, jonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi koskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan kuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja sitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut. Vihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa ei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien aikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen vointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja oikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.
Sidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti Christophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki tehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in liinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta ne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta muodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta äidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana olevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä hellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin voimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän, kun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa lähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus joitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi, suhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin. Sekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.
Hän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta tämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään, aikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan, leikkisään tapaansa, että "se ei ollut sallittua palvelijalle: se mutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin, eikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He pitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja lähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia esimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo." — Hän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen "tulevansa" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki ansaitsemansa rahat omaisilleen. — Christophe näki hänen leikkivän äidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun hän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä niitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka hän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin muutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin kuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä valitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan ja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!…
Christophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian ystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.
Eräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli sen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti Christophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän erään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle tavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi päiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä. Christophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi sitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä millään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän päästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt paikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein kiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle osoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi hänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä, ettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä Sidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän muutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän lähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä voimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun saakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.
Christophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.
Talvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea. Pitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin jo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta oikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia, jotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan Rivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän olisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään tullut hänen luokseen. — Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita hänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä neuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina ilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he olivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja hieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan, joka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta lakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että nämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä hävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli: