— Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä, että se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia, joiden elämä on onnellinen?
Mutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi alistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:
— Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa arpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!
Hän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan ulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei johtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:
— Kivi on kaikkialla kovaa.
Hänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota rotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on hyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman elinvoimaista, — tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista, tyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta elämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse keinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.
Christophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi havaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö suhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään vailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa moraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän ei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin naturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain teoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin idylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään esittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten omat paheensa oikeutetuiksi… Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n tinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se oli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista ylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa on myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja. Ylimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri kuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä siitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään, että he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä läsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä esikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät. Jokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain määrin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on mielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön anarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän mykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille on, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas suuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin ympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt järkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. — Sidonie ei tiennyt juuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt, eikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat kertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset. Hän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän olisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen enempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa; hän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli häntä sen johdosta.
— Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?
— Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi Christophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt ajattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.
— Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat ovat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.