Christophe ei käsittänyt häntä; hän koetti ymmärtää ja kehoitti häntä puhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta elämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut siihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve, melkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle raskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen hänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota sairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto niistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa oli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä kokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon porvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: — isäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei usein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta koskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa keittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli likaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle välinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti oli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa, vailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla mielenkiintoa mihinkään. — Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen isäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa säästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet hänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus matkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä tehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä ulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän hieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei lähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen ja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai kamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan pistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän koetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki ikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli hänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut edes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte hän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli sisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja toista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi johonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän laski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat…
Näitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon herääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä huomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa luomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun parahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin taulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten tavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten palvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten palvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin mitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä pianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä, täysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan, joilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei voinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää, jonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin nautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän tuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli oleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän sanoi:
— Maailmassa täytyy olla kaikkea.
Christophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä päivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:
— Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.
— Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko jälkeen?
— Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon vettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina entiselleen.
— No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?
— Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.
Christophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei rohjennut sanoa: