Ja hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri tyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää huminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla kohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta sielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.
Sillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan, joka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa ovi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän luuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei voinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin tällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut hänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen selkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen jalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle aivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki häntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että puhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan, huutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään, mutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen ymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen puoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen kuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen, mikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä. Tämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa, että hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli rohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi kunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä totteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan; hän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa työskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja. Missä oli hän siis nähnyt hänet?… Vihdoin hän muisti: hän oli kohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä oli Sidonie.
Christophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta. Hän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle kammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta lujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa oli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut, ihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä. Hän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella, ilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan pidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.
Kun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella Sidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin tämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin yhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä oli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän oli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui hyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt muuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi kiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina isälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä oli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon ja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen kasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.
— "Oliko hänellä hyvä paikka?" — kysyi Christophe
— "Oli; mutta hän aikoi sen jättää."
— "Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?"
— "Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle."
— "Eikö hän ansainnut kylliksi?"
— "Kyllä…"