Maalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli liiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen värien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella jälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen vaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat näkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun syviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa kastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut muuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän valtakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään siitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili Ranskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.
Vaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa maalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman muuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut niitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät germaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa hullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, — jolleivät sattumalta vakaasti usko, että ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe oli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet, ruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet ja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in kermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat, koko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen suurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti. Hän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa; tämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset, toisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli seitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri miellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat; tärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys, Nicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in kalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti Christophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei tuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut sille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli lumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä latinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän väkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille loihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen silmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet tämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua ranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin harmonioihin.
Mutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa huomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan itseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.
Tuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli hänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen, nälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin autioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe kulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten hirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden keskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen sydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi hänet, — sielun oudot kukat…
Keskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä, loistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi kuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman iskevän häneen. — Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä huimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli aivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin Laupiaan samarialaisen ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja suojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä hetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan hänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan…
Päivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko sortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista kipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia harha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain valtimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää, on murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta painautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän… Kas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan seinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan kaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki saa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä käsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia olennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä, pelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä apaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, — koko tämä Rembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja, jotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa, vapista, itkeä, rukoilla. — Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu pian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta Hänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee ihmisiin…
Christophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki. Hän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin huomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista kengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän laskiessa sisäinen liekki, — ikäänkuin lampun valo. Christophe'in silmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään olevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä säälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä sateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui kotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan… Ja äkkiä, — (niin heikko hän oli!) — tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin päin… Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti jalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.
Juuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin syvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua katseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän pysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen nähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät silmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen tähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa Saksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen häneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja katseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa vastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe ryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos; hetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella puolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä, hän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä hevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin pääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.
Hän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja hänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt kotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet enää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen. Portaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan jääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle, vaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta läähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä raukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin Keskeneräisestä sinfoniasta. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli hänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa, joka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä; untuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia; hän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka huvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä kymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy… — Ja Christophe kuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen silmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta uneksivan sydämen sävelmiä: — ensimäinen kuoro J. S. Bachin kantaatista: "Jumalani, koska kuolla saan?"… Tuntui hyvältä vaipua näihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa kaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto… Kuolla ja vaipua maan rauhaan!… Und dann selber Erde werden… "Ja sitten itse muuttua mullaksi…"
Christophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset, heikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti kävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi kuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi kysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka sairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut olla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli äiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä suoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen kalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin hyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet. Joka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien tulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit ja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin sirkushevoset; sitte seurasi äkkiä Laupiaan samarialaisen kultaisen valon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen sukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät synkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan. Hän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja menneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken oli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa, joka oli kuin kallio: "kuolema ei sitä kalva"… — Mutta meri peitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen, ja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili houreissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria ja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja ja kontrabassoja,… hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo onneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut enää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja hän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää. Eräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat, puhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa, että hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui takaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja hengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta hän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja ullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai hänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen ympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa taisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja vastaan… "Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns verschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr…" ("Ja vaikkapa maailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme heitä pelkää…")