"Nautinnon ura on rikkaiden ura".
Christophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli ansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän oli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan viimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän sukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän janosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että orkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui kaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että jotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta kuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle; hän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään antautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa, unelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä hämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia ja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan lailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin muutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä haltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän kiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin ruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja Christophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä sympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa tietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää mitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta katkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat musiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin olemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta kuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii joukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on liian suuri yksin kannettavaksi.
Näiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi voidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen huomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan pieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään ymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä, hänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos pistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat hienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat tuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan iloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat noita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa ehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka asuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää vain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken; he lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.
Christophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen sydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä iloa, voimaa ja viihdytystä, — niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö, — sehän on sanomattakin selvää, — oli heti huomannut, että Christophe katseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta, magneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla melkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa maun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö erikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään huuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti hän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä sekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin kukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän koetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen; ja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä hän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli tullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan toisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet — (Christophe ainakaan) — tavata toisiansa poistuttaessa.
Kerran sattui eräässä iltakonsertissa, että he olivat istuutuneet rinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa ystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli paljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka tahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti. Hän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan keskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän imi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta. Tristanin alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston; ja Eroica sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan musiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. — Hän kertoi Christophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä huolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä, vaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei Beethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli kaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta; se mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: "ihminen ei ollut mikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia". — Christophe'ista oli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin häntä. Isolden kuoleman aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä; käsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka; hän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman elämänvirran.
He poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat jutellen Quartier latin'iin; tyttö oli käynyt Christophe'in käsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta kun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle tietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen houkuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän raivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään; tultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen ja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen konsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä, hieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei hän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö suhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle sydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista asioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi hänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin kuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta, mutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan kiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään osoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet toistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön kerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö ei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni pyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.
Siten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä olemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän jätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä valostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään, samassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän säteilyn alaisiksi.
Christophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä konserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla tunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua liikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja kuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin unohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja ajattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella kuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä, tai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä vaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä elämä näytti hänestä vain kauan, kauan… vuosisatoja sitten olleen elämän haavekuvalta. Pieninkin merkki — jota muut ihmiset eivät huomanneetkaan — suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen vaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään henkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho, puu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla bulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu, viimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen maailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön kulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: — enempää ei tarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan henki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.
Pitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan useita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi loppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin tätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki uuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat häntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen sielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän rakasti.
Eräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät olivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit sulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset, vääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat kasvullisuutta valtameren pohjalla, — astui Christophe, jota eilisestä saakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään, Louvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.