Hänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän oli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen ainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli matkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli muuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana oli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei soittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa paremmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme opetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista kuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus olikin hänen varsinainen kutsumuksensa. — Sinä päivänä, jolloin hän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe makeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi, että hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen oppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei häntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava itselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien puoleen. Se ei ollut ilahduttavaa… Pff!… Oli turhaa siitä edeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in metsään.
Hänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä kokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin mehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle surinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia. Hypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä… Luokaa sitten rytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä yhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä pariisilaiset!
Kun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä oli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui unelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota lokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät. Hän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka ilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat keskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä, parasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto. Gottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso Jean-Christophe, III. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä hautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, — koko hänen tuntematon sukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan tämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä hirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin lapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän läjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta hän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin. Hänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen armeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän oli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa, kokonaista kansaa vastaan.
Hän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, — joka oli hänelle liian kallis, — ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka muiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto. Mutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja näköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre. Muutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita hän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla hänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita kipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli käärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut kallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä Pariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva ilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan, hänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin puhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.
Hänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran päivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka hän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka hän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka hän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän olisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se, että hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti; hän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa. Vatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt koira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen henkiset kykynsä pysyivät virkeinä.
Hän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut kylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän tuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän päätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut mistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän huomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet Daniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa kohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka hän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei tahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä hänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin mahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä röyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi kättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan, ja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään työhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään tästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota hän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen tarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut läsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa David esitettiin; ja se vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan häntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti teoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan henkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään Christophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä sanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan siitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe oli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan ystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän halusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut kortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi hänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen kiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt, vaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti esittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan vastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle seuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi mandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi hän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta osoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla hänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei hän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin piti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin ne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä kerran oli hänelle tarjonnut — ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta Christophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut nöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi hän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä hänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; — mutta hän ei tahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut Wagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut taidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota hän ei ollut ansainnut. — Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita hän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht huomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi ruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä aterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti huomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa muistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut noudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään — (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); — mutta hän ei koskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan.
Christophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut kustantajat olivat vielä pahempia. — Oli myöskin rikkaita dilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen, eivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in luokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: — Mitä! Eikö se ole kaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, — (toisin sanoen kokonaan kirjoitettaviksi); — ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään suurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja siitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen heistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti levottomasti, nimitti Christophe'ia heti "rakkaaksi ystäväksi", tarttui häntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi hänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin tällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette Guilbert… Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa hänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla. Loppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia, jotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä päivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli täytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen äidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo odotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen turhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle hieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen hänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään Christophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian arka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja hän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla, ei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina ollut itselläänkään.
Muuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli tullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka vuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa. [Katso Jean-Christophe, IV. Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti, että hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta äidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen, jotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli odottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi paasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan edessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään pyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta korpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se ei tullut toista kertaa.
Huolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut hilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja puhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään Berlioz'in sanoilla: "Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden yläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista virttä: Dies irae…" — Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa harmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa naurunpurskahduksiin.
Christophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: "rakastajan ura on joutilaiden ja rikkaiden ura". Christophe'in kurjuus, hänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen kohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen luomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua ajatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän oli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen moraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta ja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä, ettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne saaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina silloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä nautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja kun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei ollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka saastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen pohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien niiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen jälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen kulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi kosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli nautinto — sen ainoa uskontunnustus. — Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea, toivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä katsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa on kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on silloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on muussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen nautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman suurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen mielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. — Niin, heidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!… Mutta eivätkö he itse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan "lihavalle" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle "valiojoukolle" kuin heidän, ja että se on köyhille myrkkyä?…