Sitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in kaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen onnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja hiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana liekkinä Christophe'in muisto.
Mutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka etäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin tärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa samassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli tuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen rinnallaan käsi kädessä.
Hän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut. Hän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti hänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen itsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla oma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: "Jos me luovutamme elämälle oman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta varten?" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa luonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa kuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän tarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien luokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin pian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin aurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä hymyllä.
Miten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin ollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi muistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli Saksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan heidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa, heidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän pienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina heidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma noita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen silmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat inhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt enemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut. Mitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja nyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden naurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät häntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat hänelle lempeästi hymyillen:
— Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin kylliksi kurjuutta… Mutta loppuuhan se kerran…
Hän kuuli valtameren pauhaavan Johann Sebastian Bachin sielussa: hirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, — riemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä lempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, — kaupunkeja, jotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista sulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, — ihmeellinen kokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista elämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia ennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina pienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen… — hän näki hänet niin selvästi! — kaksi leukaa, pienet loistavat silmät ryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, — synkkänä, hilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja, gotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta, samalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta… — hän näki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä oppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä kerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa hän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet pahanpäiväisesti… — hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden lapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi oli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle toimeen pieniä konsertteja… Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja, puutetta, hänen neronsa väheksymistä; — ja kaiken tuon yläpuolella hänen musiikkinsa, hänen uskonsa, — vapautus ja valo, Ilo, jota hän aavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui, — Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka, nostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa kautta… Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!…
Christophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin hyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se on usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä? Oleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan musiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin, jotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat nirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat saksalaisten nerojen virheitä!
— Pienet raukat! — ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin oli ennen ollut yhtä naurettava, — he löytävät virheitä Wagnerissa ja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!… Aivankuin myrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää järjestystä!…
Hän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä ei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa: luodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti laaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija ei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa kuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan sanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten ei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää ole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.
Nyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka sielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin suihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka olivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen tarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän kaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään hänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo ruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva luostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista, päivän eri hetkien melu ja vivahdukset, — hän ei tajunnut niitä itsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. — Christophe oli onnellinen.