Christophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä, hänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi niitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen kätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen ne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi pelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän harjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä huudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän ei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät kuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja korosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa harmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.
Christophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki vain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta Christophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni, hyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta. Hän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui luonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. — Vasta kun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi hän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella intuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta ja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei ollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin häntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella pitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella ankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen käytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta ei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna. Mutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan: muuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät kahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella Graziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta Grazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta onnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi siitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette sanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma, ei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.
Hänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin. Hänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe kärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli sitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän luuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui tähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe oli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka sai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli raivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla tuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi hänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna oli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon ääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn, mitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli häntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi kokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti, ettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia tai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää sotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä. Minkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti raivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin, vähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä herättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in mieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että tuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.
Hän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä Stevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi, joka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla maalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa neurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta sitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen isänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän antoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa vallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle hän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:
— Ota minut takaisin!
Eikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi; sillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että Grazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen luonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi Pariisiin.
Mutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle pienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin valoon. — Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut sinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen nähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli törkeästi loukkaamalla taiteilijaa… Taiteilija? Hän, joka Grazian silmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma, jota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun saakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja — kotiin päästyään — tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun hän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan huoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli Christophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä hänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut tehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä Pariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:
— En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä tänne.
Hänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin pitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa epätoivoiseen tahdonponnistukseen.
Grazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen rakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan ja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä päivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko vähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia. Maatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia heinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin kuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän keskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut lainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven ja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan aikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti salavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka sijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, — hyvän, liikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin, ettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä, rakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, — kirje raukan, joka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.