Kerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta. Hän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka söi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli häntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: — Anna minulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.
Tyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:
— Ei saa tulla ilkeäksi.
Silloin lähti kulkuri matkoihinsa.
Grazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen heikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas, hauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt johtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens, joka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys, päätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen suruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens oli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen: häntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja talossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään, tytärtään ja rakastajiaan; — sillä häneltäkään ei niitä puuttunut; hän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla käytännöllinen ja intohimoinen, — ja lisäksi sangen turhamainen ja sangen levoton.
Kun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla kaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni luonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin yhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen, kun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi: valtavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan. Hän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti häneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in läsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia, kun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja onnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena astuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli hän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä rakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle jotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta tukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien, valkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä joutessaan sormeansa ulos, — kääntyi hän alati näytännön kestäessä Colette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen osalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle ruskeilla, kirkkailla silmillään: — Minä rakastan sinua kovasti. Kun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän Colette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli hänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi, ja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana puistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi hän ilon kirkaisun, — jota hän sitte häpesi; — hän oli onnellinen siitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän sitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.
Oli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa lukenut, — (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), — jotka tuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat sitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän musiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka hän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei tiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.
Muuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika herkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia ääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä helposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia naurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset mitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi lapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle tuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti jotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli aina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan kaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei lainkaan ollut.
Hänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin hyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.
Grazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa oli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon yleisön makua, soitti loppumattoman pitkän adagion, joka sai koko seuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas uudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen. Rva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia huvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista puolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä suhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli hänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä häntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki kyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi pois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin sentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista. Muutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että Grazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin liikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin lientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi, että hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva Stevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä Christophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin yhdessä Christophe'in kanssa.