— Sellainen teille kelpaa!
Sitte hän nousi ja lähti.
Syntyi kauhea hälinä. Huudettiin, että hän oli loukannut yleisöä, ja että hänen täytyi tulla julkisesti pyytämään anteeksi. Seuraavana päivänä mestasivat sanomalehdet yhteen ääneen tuon kummallisen saksalaisen, josta pariisilainen hyvä maku oli langettanut tuomionsa.
Ja sitte oli jälleen hänen ympärillään täysi tyhjyys. Hän oli taas yksin, hän oli entistä yksinäisempi tuon vieraan, vihamielisen kaupungin keskellä. Hän ei enää sitä surrut. Hän alkoi uskoa, että se oli hänen kohtalonsa, että hän saisi koko elämänsä olla yksin.
Hän ei tiennyt, ettei suuri sielu koskaan ole yksin, että vaikka hän olisikin aivan vailla ystäviä, hän kuitenkin lopulta luo niitä itselleen, että hän säteilee ympärilleen rakkautta, jota hän on tulvillaan, ja että hän nytkin, jolloin hän luuli jääneensä yksin ainaiseksi, oli rikkaampi rakkaudesta kuin maailman onnellisimmat.
Stevens'ien luona oli pieni kolmen, neljäntoista vuotias tyttö, jolle Christophe oli antanut soitonopetusta samaan aikaan kuin Colette'ille. Hän oli Colette'in serkku, ja hänen nimensä oli Grazia Buontempi. Hänellä oli kullalle vivahtava hipiä, viehättävästi rusoittavat poskipäät, täyteläiset, maalaisen terveet posket, pieni nykerö nenä, suuri, siropiirteinen, aina hieman avoinna oleva suu, pyöreä, hyvin vaalea leuka, levolliset, lempeästi hymyilevät silmät ja kaareva otsa, jota ympäröi runsas, pitkä ja silkinhieno tukka, joka suorina lienteinä aaltoina laskeutui pitkin poskia. Hän muistutti Andrea del Sarton pyöreäkasvoisia madonnia, joilla on kaunis, hiljainen katse.
Hän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen maalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia, niittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella kullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi sypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista. Kuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien karkeat huudot:
— Ihi!… Fat innanz'!…
Heinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla. Ja öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa kuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden laukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa valveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset, eivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit, jotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän suuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.
Pienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty suurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa, joka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli laiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi usein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa aivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi juoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää ja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli todellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä hyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille, puille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän ihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin suuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän näki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä seudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan laahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin ohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet kasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa puistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt; hän ei peljännyt mitään.