Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä saattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä tietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä siihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä vähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut tilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin, maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan alaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin isä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva ja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin kunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka; kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän oli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa ja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies; silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset, rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä hän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti hemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä ruokapöydän ääressä, — jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti hänen rinnallaan hyvin puolensa, — eräiden vanhojen samanlaisten ystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari, tuomiorovasti: — (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän osasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti); — kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin rakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja, siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista. Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin palvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.

Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä ylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä paitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden päästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan uskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla evästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten alistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat jättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää… Ja sitäpaitsi, kaiken varalta…

Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen liikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä; kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa oli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, — ja yleensä hän oli hälisevä, ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut isänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja johtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta kuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät päivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti häntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään ansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta kuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman rehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla. Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen, liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle pikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän suosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän tunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki jonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti ehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.

Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin sielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta maltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen, patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen isänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin hänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon kepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon kaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että Ranskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai suuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se on osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon keskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.

Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin kaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä ravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa muutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, — Ars Poétiquen (Runousopin), ja varsinkin Lutrinin (Kirkko-pulpetin) sepittäjä —, sekä Voltaire, la Pucellen (Orleansin neitsyen) tekijä, ynnä 1700-luvun Ranskan poetae minores, pikku runoilijat, joiden malliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten tuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä ala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein pieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä riimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja viisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein melkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen mysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin mielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:

"… Ed egli avea del cul fatto trombetta".

Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut itselleen aivan toisenluontoisen vaimon — erään pikkukaupungin hallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit — tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut aikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas rinnettä — olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota vanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys lain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista tavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja varsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön rehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan kuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista jansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan nurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin. He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan raivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä lisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä oli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalle optimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, — Suuren: sillä vaimo oli miestään päätä pitempi, — muuten laiha, kasvultaan sopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin turhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina — aivan kuin tieten taiten — vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja moraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei suvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin kylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen; ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti rakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin keskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He eivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen vaiston puute — (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat pettää koska tahansa), — ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus liikeasioissa — (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä oli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä välittämäänkään).

Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta nuorempi poika nimeltä Olivier.

Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja kainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä, leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, — "tuollainen mitä sievin ja jaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen henkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia värähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet, jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli." Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.

Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin hänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset taudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen terveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet häntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt hänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi kuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän pysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän pelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan; heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä; heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää itseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa itseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet pilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen asema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin sana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen sisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan, sanoen häntä "vesipussiksi".