Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat liian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin oleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan tuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen, ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli jo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi kaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän pakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja itselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä seurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi oli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli hän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut paljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin vuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat paljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi seisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa työpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän haaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei hän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun joku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari minuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan tiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui omiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin ja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä olivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja peloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet, niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät kuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden hymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset, jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades ja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan tarina, Belisarius kerjäläisenä… Ulkoa kuului alasimen helinää, kun seppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa kalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven käryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen paukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta, hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän, kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen venheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen, liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen pikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja petuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla jälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan. Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi talonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja… Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan rovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. — Ja sen jälkeen perheen yhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin aikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka samoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein päästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri näkymättömissä leivosia, — tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja kuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät riviin istutetut poppelit… Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset päivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista, tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan tuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden taidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä, ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin, ettei niistä tullut loppuakaan… — Ja pikku poika istui nurkassaan hiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri mitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt kuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen mielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien sukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto tuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut ja joita hän tuskin ymmärsi. — Olivierin elämään sisältyi vielä talon keittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita; sekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia satuja… Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat eriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen kätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä. Sitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja läheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia levolle; — ja mukava vuode, unien Untuvala…

Vuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun peninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai haaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin enimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään rahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan jollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet äidiltään aristokraattisen — tai oikeammin sanoen porvarillisen — halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier vietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä tarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen "Satuja" tai m:me Aulnoyn "Haltiatarten Tarinoita" taikka "Tuhatta ja yhtä Yötä", tahi joitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen kaukomaitten kaipuu, "mertentakaisten unten koti-ikävä", joka vaivaa usein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö peitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa hyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja se olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua yksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä. Puut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana kellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä, kaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa unelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta toiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken rauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier katseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa edestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka hurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia, jotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja erikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu halu ennättää jonnekin… Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta siitä ei kysymystäkään, jonnekin vain… Poikaa värisytti, kun hän ajatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti kuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva oksa rasahti poikki… Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta päästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa vauhtia.

Antoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri kaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä, näpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin varpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai sysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven kultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai hän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti hän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti saaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi nauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi sitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle, rintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti, kun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla… Tavattoman hauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja sukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa hiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla, jotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja kahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin suudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan. Loikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa vasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta huulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää. Hän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja tammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan punaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin hän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin suihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes päätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa ruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata, tietämättä miksi.

Niin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan, mutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, — paitsi silloin, kun Antoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet, heittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa hänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä karaten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:

— Huu! Huu!…

Antoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai Olivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä luokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette ylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi Olivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut peljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut pysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt oksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi, ja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi maahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi "pikku tyhmeliiniksi", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä ruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti seljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa, Antoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja Olivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei Antoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja alistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja jätti hänet siihen, — työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle pienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein enimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa ja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen matkaansa.

Antoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier, joka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein keskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua ja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona ratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat kaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä, fosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja tummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten nauru oli hänelle silloin helpoitus.

Lapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä antiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka muuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä pohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista, ollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä onhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata milloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa. Kaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan noudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin hänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan voinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka ottaakin palovakuutuksen.

Sairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui monesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli herkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään tunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut antaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina ihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki ja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen vaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen pestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin luonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä; hän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi sitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa, että hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän eräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki isän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun kertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden sankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun al Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi. Ja samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut kävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt halki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää, ja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka kantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat Kanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai Berryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula, jonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut hatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli rakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen vainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat nyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi ja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella kansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita; ja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän koetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän täydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet pääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet edellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki ilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo kyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän nosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja kerran hän oli selvästi näkevinään — vaikka hän hyvin tiesi, ettei se ollut totta —; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine nauhoineen.

Olivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon maailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin. Tuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen, eikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi. Hänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen varmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä sairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli, että kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo kymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään, vaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa pureskellen, testamenttiaan.