Hän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka ilta, piilossa, — hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä hänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin kaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen intohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve, — hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä, kuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti ja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty, sanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei ketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä tietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa uudestaan.
Musiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa vastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, — varsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei heidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt sitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta musiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja, tai — kun oikein hyvin sattui — Adolphe Adamin potpurreja, tahi kirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia, joita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan: ne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa "Bagdadin kalifiin" tai "Nuoren Henrikin metsästykseen", taikka oli niissä pari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin soitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli iltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli kykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja suostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat ulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää muistia ja hänen "helmeilevää" soittoaan.
Tämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli sisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän oli soitettava nelikätisesti Bazinin Kiinan matka tai pienet Weber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri peljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli siitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti rohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin alistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni ja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja lasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat epävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen päänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista…
Sitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa, ja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli päässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä kiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:
— Minä soitin paikoittain aivan väärin…
Mutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista esiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi kauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden kuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet musiikkia — (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin), — noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja jotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, — se oli hänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun. Hän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun; hän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa ullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen vastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä vahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä poskellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi lopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja sitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän oli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.
Maku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen. Muistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa saatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein isoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut Gluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri vihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli ollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta Berlioz aikoinaan sanoi: "Hän rakasti suuresti Gluckia", lisäten katkerasti: "Hän rakasti suuresti myöskin Piccinnia." — Ehkäpä hän rakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän kokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne kokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen sisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien sokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät äiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi terveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin ruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa ravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia. Niinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän pienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi, pojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä Asti spumantea, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta hänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku bakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja Bellini.
Olivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen. Sävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään sellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä tai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta vierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja humanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä luonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, — jokin kaukainen serkku, — joka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä tiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo, tajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen yksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä; sillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton keksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on taipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin muita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista! ei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa. — (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut olla taiteilija, jos olisi tahtonut.) — Sen sijaan ovat tiedemiehet melkeinpä käsityöläisiä, — (ja sehän on epäkunniallista), — jonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia; sangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät he näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa järki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.
Ikävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina yhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat. Useinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää paikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos sattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla, nopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.
Pankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa, kaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei hän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän oli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen ammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän menestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei hänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera Ja terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti vuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen enempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän ei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän antoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat hyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä olivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he olivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva samaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun perheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa, keskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän elämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.