Antoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän eli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa. Antoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka paisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa. Hän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi olevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen varomattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan pyörälle.
Isä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku kiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen edessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet polvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle sydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa, kosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten kättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita, kaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli kauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja painaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea, onnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien vanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit yhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle, käskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä suuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan, tunnettua laulua:
Que voulez-vous, la belle?
Est-ce un mari bien laid?
"Mikä mieleesi, ihanainen?
Mies hirveän rumako lienee?"
Antoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat leuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:
Plutôt joli que laid,
Madame, s'il vous plait.
"Mies kaunis, senhän nyt tiennee! —
Madame, no ota se vainen!"
Antoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai tulisi aikoinaan rikkaaksi, — (isähän toisti sitä hänelle alinomaa): — hän oli "hyvä naimakauppa". Seudun huomattavat perheet, joilla oli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen kokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus sangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä tuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi aprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän juonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran ottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän oli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.
Seudulla oli myöskin eräs aatelisperhe — (sellaisia on maaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset perheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista ylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin valtiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin armeijain muonavarain hankkijasta). — Tämä aatelisperhe oli nimeltään Bonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa oli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä oli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja. Tämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja. Nuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli kaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt koskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi ratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi monia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat saappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi pankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen metsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään hän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra imarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja helisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta hän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään siveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa ensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier inhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä, ja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti kuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla häntä alinomaa "poikaseksi", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier inhosi häntä varsinkin sen vuoksi, — vaikkei Olivier juuri sitä itsekään tiennyt, — että tuo olento rakasti hänen sisartaan:… hänen sisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!…
Mutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina vanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat juuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken mehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia kuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa kuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää vääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta onnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima olisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse niinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia, mutta ei kaada puuta.