Pankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman turhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti usein keskenään käsitteet "olla jotain" ja "näyttää joltakin". Hän tuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus vielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi siinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys tunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi kitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin taloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt koskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen ollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes kuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin velkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse tuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen, aivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi hän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta käytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua antamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista epäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä hyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä, ja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen jollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa innolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä hänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus: hänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti vakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä "afääri".
Tällainen menettely ei ollut omiaan kylmentämään lainaajien suopeutta häntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa aina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä tekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus — jopa hyvinkin kunnon ihmisten — on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. — Jos sen antaa vanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia kuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan, että hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen palveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin oli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä auttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa — ellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa — tuomalla ampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään kaupunkiin markkinoille.
Kun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja kun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten ihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa: rahanhukka, — josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään sanaakaan, — oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten kerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut teollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta luonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan arvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka sanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen senaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään kaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille sekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka hänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat voineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen kuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien kiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista, tai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja tiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta vaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile tarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin ihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, — sillä ehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä heiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta ystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies, jonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen painosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin sellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää sitten muut lampaat perästään. — Ellei ennen Jeanninia olisi tuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli hyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat leikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa, imartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista neuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi vähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki: ei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi ilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän aikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän kouraansa.
Teollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla tapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen kirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että Jeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut kenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän kevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, — näyttipä melkein kuin olisi karttanut, — kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka olisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan salaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli tyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein moisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä välttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain joku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet voisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä eteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.
Jeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla Parisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että hänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja. Tietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli vakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla saattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki. Kukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa muutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena hän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon, jolla korvaisi — ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot, mitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia keinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei häneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää olisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei hänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan ryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat hänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa muodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan: hän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly, hirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla iloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi arveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa ei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut, että hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa piironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja alkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun tahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä sekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä tiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään, milloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut enää unta. Eikä syönyt juuri mitään.
M:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei ollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä yhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin torjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän enää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä pelkäsi.
Lapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä niin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi jonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti heräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella mitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että nuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, — tai että niitä ennättäisi katsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.
Pystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku Olivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen kanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista, sillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi karkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat mieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin taikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä, ei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin jäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei onnettomuus heitä huomaa.
Levottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että pankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli turha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät epäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä. Jeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti, ollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä epäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain liiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet ehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin yhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti lopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen kylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää taskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.
Hänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin täydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut; ja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa aisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille, että hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet, vaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat kaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä uskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat yleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä kiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä vaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä oli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun hän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa rauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa, pakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia, viinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön kukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.