Kotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä, kun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle ja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies osannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä kuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi hänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta, joka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun uskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa. Hän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja sitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.
Hän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä; naputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä, koska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja epämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi, sekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka väijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan katsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän; hän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä, mitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta hän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä kaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa oli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku tarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli iloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli kuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai nykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä hän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi Antoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi. Kesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja meni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät salvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti heidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä pitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä, joka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä aivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja sanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat kuulisivat asian:
— Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain… Varmaan, sinä salaat jotain!… Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?
Jeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen kärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:
— Ei! Ei mitään! Anna minun olla!
Vaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän päätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen miehelleen mitä tahansa.
Jeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä ilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan. Mutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän asettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman askeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta Olivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä häntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä huvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.
Jeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.
— Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi isä hiljaa.
— Minä olen väsynyt, isä.