— No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.
He istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava ja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan ummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi kuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat sfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät kuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien naapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti Antoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli kädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä enemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka leimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui lopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden tähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin enimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden nimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta hän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi hänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli aina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita kauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää niitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He olivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan, suu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän käden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se käsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi, iloisella ja samalla unisella äänellä:
— Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.
Jeannin veti kätensä pois.
Hetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:
— Oletko sinäkin väsynyt, isä?
— Olen, pikkuiseni.
Lapsen hellä ääni jatkoi:
— Ei saa niin väsyttää itseään, isä.
Jeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi: