— Minun poika-raukkani!…
Mutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello löi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:
— Minä menen lukemaan.
Torstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen, aina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään hyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta minuttiakaan.
Jeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä terassilla. Sitten meni hänkin sisään.
Perhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä. Antoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan, Olivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä, kyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei olisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan emäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle päivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan lörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja ne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki nauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin katseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän oli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen, mistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän voinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen hyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa: he vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, — Antoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier ei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä varsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: — (milloin hän luki, olisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän ei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) — Jeannin poistui perhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen vaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen luotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään muka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja sanoi hänelle:
— Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian töykeästi.
Vaimon teki mieli vastata hänelle:
— Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla sitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.
Mutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla: