— Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä kohtelet minua kuin mitä piikaa.
Ja siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita, nautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.
Mies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.
Kukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun tiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa keskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen, ikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää ajatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen raskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.
M:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei nähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi kaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka oli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin omassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten hervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi vihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin hänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet lattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin päärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu kiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä ja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta hän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.
Seuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset tiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille, itkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen terveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema vieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten eivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat lain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja jännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä ainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden tukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen tulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt häntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma, että hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi onnettomuudesta kuulla. — Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan ryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin käsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin, tunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti vainajan vaimoa ja lapsia.
Muutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan olennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta. Kaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka vuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia moraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän: täytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä. Pahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän oli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja Olivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin, ei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo vaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin paljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin ollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he kaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta ei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen ja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa joutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole pohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen…
Antoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat: hän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään, veljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui yksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan menneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki, ettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei mitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.
Tulivat hautajaiset, synkät, häpeälliset. Kirkko kieltäytyi ottamasta itsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien raukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin näyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä käytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui kuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän vaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun puolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan sen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään masentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä rikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna niille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento, joka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan luonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko ankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:
— Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne yhdessä.