Kaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen pelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä elämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin ja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. — Tuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä Jeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi. He olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen kertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat kirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen: sillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen kuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.
M:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida, sai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän huomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä nuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille huomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä seikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista myötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa isän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä pikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.
Se lähtö oli kuin pakoa.
Illansuussa, — (oli surullinen ilta syyskuun loppupuolella: pellot ja niityt laajan, valkean usvaverhon kätkössä, usvan, josta lehdettömät viidakot selvenivät tien kahden puolen näkyviin sikäli kuin kuljettiin kauemmaksi, selvenivät luurankomaisina, väristen vilusta ja heruen vettä kuin akvaariokasvit), — he menivät yhdessä hautausmaalle sanomaan hyvästit. Siellä laskeusivat he kaikki polvilleen kapealle kivireunustalle, joka ympäröi äsken luotua hautaa. Heidän kyyneleensä vuotivat äänettömästi: Olivier nikotteli itkiessään; m:me Jeannin niisti nyyhkiessään nenäänsä. Leski lisäsi tuskiaan, kidutti itseään muistelemalla alinomaa, mitä hän oli sanonut miehelleen silloin viimeisen kerran, kun oli nähnyt hänet elävänä. Olivier jälleen ajatteli hänen ja isän keskinäistä pakinaa penkillä pengermällä. Antoinette ajatteli, mikä nyt oli heidän kohtalonsa. Yksikään heistä ei vähimmässäkään määrin mielessään soimannut tuota onnetonta, joka oli tuhonnut kanssansa heidät. Mutta Antoinette ajatteli:
— Ah, isä rakas, kuinka me joudumme kärsimään!
Usva synkkeni, kosteus tunkeusi heidän ruumiiseensa. Mutta m:me Jeannin ei voinut vielä sieltä poistua. Antoinette näki Olivierin värisevän, ja sanoi äidille:
— Äiti, minulla on kylmä.
He nousivat. Juuri lähtemäisillään kääntyi m:me Jeannin vielä viimeisen kerran hautaan päin:
— Poloinen ystäväni! sanoi hän.
He poistuivat hautausmaalta, pimenevän yön helmaan. Antoinette piteli
Olivierin jääkylmää kättä kädessään.