He tulivat vanhaan taloonsa. Se oli viimeinen yö heidän omassa pesässään, jossa he olivat aina nukkuneet, jossa oli kulunut heidän elämänsä, ja heidän vanhempiensa elämä, — noiden seinien sisällä, tuon perhehuoneen lieden ääressä, tuolla neliömäisessä pikku puutarhassa; näihin olivat kaikki perheen ilot ja surut liittyneet niin eroittamattomasti, että ne esineet tuntuivat aivan kuin perheen jäseniltä, osalta heidän elämästään, sellaisilta, ettei niitä voisi jättää muuta kuin kuollakseen.
Matkalaukut olivat jo täytetyt. Heidän piti matkustaa ensimäisellä junalla seuraavana aamuna, ennenkuin naapurien puodit aukesivat: he tahtoivat välttää heidän uteliaisuuttaan ja pahansuopia huomautuksiaan. — Heillä oli halu pusertautua toisiinsa kiinni; ja kuitenkin vetäytyivät he nyt kukin vaistomaisesti omaan huoneeseensa ja viivähtivät siellä: seisoivat liikahtamatta, muistamatta ottaa edes hattua päästään ja riisua päällysvaippaansa, kosketellen seiniä, huonekaluja, kaikkea, mikä heidän piti jättää, painaen otsansa ikkunaruutuun, koettaen saada ainaiseksi sieluunsa noiden rakkaiden esineiden kosketuksen. Viimein he ponnistivat voimansa vapautuakseen tuskallisten ajatustensa itsekkyydestä, ja menivät m:me Jeanninin huoneeseen, — perhehuoneeseen, jossa oli suuri vuodekomero perällä: siellä olivat he ennen viettäneet yhdessä iltojaan, aina päivällisten jälkeen, milloin ei ollut vieraita. Ennen!… Kaikki näytti heistä jo niin kaukaiselta!… He istuivat vaiti, pienen ja kituvan tulen ääressä; sitten rukoilivat he yhdessä, polvillaan vuoteen vieressä; ja menivät varsin aikaisin levolle, sillä seuraavana aamuna täytyi nousta ennen päivän valkenemista. Mutta kauan meni ennenkuin uni tuli.
Kello neljän tienoissa aamulla sytytti m:me Jeannin, joka oli katsonut joka tunti kelloaan, eikö ollut jo aika varustautua lähtöön, kynttilänsä ja nousi. Antoinette ei ollut nukkunut yhtään, hän kuuli äitinsä liikkuvan ja nousi myöskin. Olivier oli vaipunut sikeään uneen. M:me Jeannin katseli liikutettuna häntä, eikä hennonut häntä herättää. Hän lähti Olivierin luota varpaisillaan pois ja sanoi Antoinettelle:
— Ei nyt kolista: antaa poika-raukan nauttia viimeisistä minuteista täällä!
Naiset pukeutuivat ja tekivät valmiiksi viimeiset matkakääröt. Ulkona talon ympärillä vallitsi kylmien öiden suuri hiljaisuus, sellaisten, jolloin kaikki elävä, olennot, ihmiset ja eläimet, painautuvat ahnaasti lämpöisen unen helmaan. Antoinetten hampaita kalisutti: hänen sydäntään ja ruumistaan viilsi kylmä.
Ulko-ovi kajahti jäätävässä ilmassa. Vanha emäntäpiika, jolla talon avain oli, tuli viimeistä kertaa palvelemaan isäntäväkeään. Tuo lyhyt ja paksu eukko, jota liika lihavuus haittasi, mutta joka ikäänsä nähden kuitenkin oli tavattoman nopealiikkeinen, ilmestyi huohottaen huoneeseen, punaisin nenin ja kyyneleitä valuvin silmin, ystävällinen naama kiedottuna huiviin. Hän oli ylen pahoillaan, kun näki, että m:me Jeannin oli jo noussut, eikä ollut herättänyt häntä, vaan oli jo itse sytyttänyt tulen hellaan. — Olivier heräsi muijan tullessa. Ensin aikoi hän unenhorteessaan painaa silmänsä jälleen umpeen, käännähtää peittonsa lämpimässä toiselle kupeelleen ja nukahtaa uudestaan. Antoinette tuli, laski kätensä lempeästi veljensä olalle ja kehoitteli häntä hiljaisella äänellä:
— Olivier, pikkuinen, nyt on aika.
Olivier huokaisi, avasi silmänsä, näki sisarensa kasvot lähellä kasvojaan: Antoinette hymyili hänelle alakuloisesti, ja silitteli hellästi hänen otsaansa. Hän toisti:
— Nyt lähdetään! Olivier nousi.
He poistuivat kotoaan, äänettömästi, aivan kuin varkaat. Kaikilla heillä oli matkakääröjä käsissä. Vanha emäntäpiika kulki ensimäisenä, työntäen käsirattailla heidän matkalaukkujaan. He olivat jättäneet melkein kaiken, mitä heillä oli; he eivät vieneet mukaansa juuri mitään muuta kuin mitä heillä oli päällänsä, ja vielä joitakuita vaatteita. Vähäiset muistoesineet oli aikomus lähettää heille sitten myöhemmin, rahtitavarana: muutamia kirjoja ja muotokuvia, ja vanha kello, jonka naputus oli heistä aivan kuin heidän oman sydämensä sykintää. — Ilma oli kirpeän kylmä. Kukaan kaupungissa ei ollut vielä noussut; ikkunaluukut olivat kiinni, kadut tyhjät. He kulkivat vaiti. Ainoastaan palvelijatar puhui. M:me Jeannin koetti painaa viimeisen kerran mieleensä täällä kaiken, koko ympäristönsä, mikä herätti hänessä menneitä muistoja.