Asemalla sai m:me Jeanninin itsetunto hänet ostamaan toisen luokan lipun, vaikka hän olikin päättänyt matkustaa kolmannessa; mutta sellaista nöyryytystä ei hän nyt jaksanutkaan kestää, sillä hänen lähtönsä näki pari kolme tuttua rautatievirkailijaa. Hän pujahti nopeasti tyhjään vaunuosastoon ja sulkeutui lapsineen sinne. Siellä he istuivat sitten piilossa ikkunaverhojen takana ja pelkäsivät, että vaunuun ilmestyisi joku tuttava. Mutta ketään ei tullut: kaupunki ei ollut aivan valveillakaan, kun he lähtivät; juna oli tyhjä; siellä oli ainoastaan joitakuita talonpoikia, ja härkiä, jotka ojentelivat päitään vaunujen aukoista ja ynisivät suruissaan. Pitkän odotuksen jälkeen veturi vihelsi pitkästi, ja juna lähti liikkeelle ja painui usviin. Muuttolaiset vetivät uutimet ikkunoiden edestä pois, painoivat kasvonsa ruutua vastaan ja katsoivat viimeistä kertaa pikkukaupunkia, jonka goottilainen kirkontorni tuskin kuulsi sumusta, katselivat kukkulaa, jonka rinteet olivat täynnä töllejä, katselivat kuurasta valkeita ja kylmää huuruavia niittyjä: kaikki oli jo aivan kuin unimaisemaa, kaukaista, niin että sitä tuskin uskoi todeksi. Ja kun sekin katosi ja syvä kallionleikkaus eräässä rautatien mutkassa peitti sen ja he tiesivät varmasti, ettei heitä nyt enää nähtäisi, eivät he enää itseään hillinneet. M:me Jeannin kohotti nenäliinan suulleen ja nyyhkytteli. Olivier oli heittäytynyt hänen helmaansa, painoi päätänsä äidin polviin, suuteli hänen käsiään ja kasteli niitä kyyneleillään. Antoinette istui vaunuosaston toisessa kulmassa ja itki hiljaa, kasvot ikkunaan päin. He eivät itkeneet samasta syystä kaikki. M:me Jeannin ja Olivier eivät ajatelleet muuta kuin mikä heiltä oli jäänyt. Antoinette jälleen ajatteli, mikä heillä oli edessään: hän soimasi kyllä sellaisesta itseään; hän olisi tahtonut vetäytyä muistoihinsa… — Hän oli oikeassa, kun ajatteli tulevaisuutta: hänellä oli selvempi käsitys todellisuudesta kuin äidillä ja veljellä. Heillä oli horjuvia kuvitelmia Parisista. Antoinette yksinään ei epäillytkään, mikä heitä siellä kohtaisi. Toiset eivät olleet joutuneet sitä vielä ajattelemaankaan. M:me Jeannin kuvitteli, että niin surullinen kuin heidän asemansa olikin, ei siitä ollut aihetta olla levoton. Hänellä oli Parisissa sisar, joka oli rikkaissa naimisissa, erään hallitusvirkamiehen kanssa; hän luotti tuon sisarensa apuun. Hän oli sitäpaitsi vakuutettu, ettei hänen lastensa, jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat niin lahjakkaita, — heidän lahjoistaan hän erehtyi, kuten äidit aina, — olisi vaikeaa kunniallisesti elättää itseään.

Tulovaikutelma oli synkkä. Jo asemalla tyrmistytti heitä ihmisten tungeskelu matkatavaratoimistossa, ja ajoneuvojen sekava kuhina valtakäytävän edustalla. Satoi vettä. Ei saatu mistään ajuria. Täytyi juosta etäälle, kädet puutumaisillaan raskaiden kääröjen painosta, jotka pakottivat heidät pysähtymään keskellä katua, hevosten jalkoihin jäämisen ja likautumisen uhallakin. Ainoakaan ajuri ei välittänyt heidän kutsuistaan. Viimein saivat he pysäytetyksi erään, jolla oli inhoittavan likaiset, vanhat rillat. Kun he nostivat tavaroitaan ajoneuvoihin, putosi heiltä yksi peitekäärö likaan. Asemalta otettu kantaja, joka toi heidän matkalaukkuaan, ja kuski käyttivät heidän kokemattomuuttaan edukseen maksattaen heillä kaksinkertaisen hinnan. M:me Jeannin sanoi ajurille erään huononlaisen, mutta kalliin hotellin osoitteen, jollaisissa maaseutulaiset kävivät niiden epämukavuuksista huolimatta, koska kerran jotkut heidän isoisistään olivat asuneet kolmisenkymmentä vuotta sitten niissä. Siellä nyljettiin tulokkaita. Hotelli oli täynnä väkeä, sanottiin: heidät työnnettiin kaikki kolme ahtaaseen kamariin, josta he saivat maksaa kolmen huoneen hinnan. He koettivat säästää päivälliskustannuksia eivätkä menneet yhteiseen pöytään hotellin ruokasaliin; he tilasivat omaan huoneeseensa vaatimattoman aterian, mutta se maksoikin yhtä paljon kuin tuo yhteinen ateria, eivätkä he siitä tulleet kylläisiksi. Heti, kun he pääsivät Parisiin, luhistuivat heidän kauniit kuvitelmansa. Ja ensimäisenä yönä tuossa hotellissa, saamatta unta silmäänsä, ahdettuina kaikki kolme pieneen, ilmattomaan kamariin, jossa heillä oli vuoroin kylmä ja vuoroin kuuma, voimatta kunnolleen hengittää ja vavahdellen alinomaa hereille, kun kuului melua käytävästä, kiinni lyötyjen ovien kolinaa ja sähkökellojen alinomaista soittoa, ja kärsien julmasti lakkaamattomasta raskaiden työrattaiden ja muiden ajoneuvojen jyrinästä, — siellä saivat he suorastaan kauhistavan kuvan tuosta jättiläiskaupungista, johon he nyt olivat joutuneet, tuntien siihen tuhoutuvansa.

Seuraavana päivänä m:me Jeannin kiiruhti sisarensa luokse, hänen ylelliseen asuntoonsa bulevardi Haussmannin varrelle. Hän uskoi, kuitenkaan ajatustaan ilmaisematta, että heille tarjottaisiin siellä asunto, kunnes he olisivat saaneet asiansa järjestykseen. Mutta vastaanotto näytti siellä hänelle kohta, että hän oli erehtynyt. Poyet-Delormen pari oli vimmoissaan sukulaisensa vararikosta. Varsinkin rouva, joka pelkäsi, että hänenkin kimppuunsa karattaisiin sen tähden ja että siitä olisi haittaa hänen miehensä ylenemiselle virkauralla, piti aivan tavattomana julkeutena, että vararikon tehnyt perhe tuli takertumaan kiinni heihin ja häpäisemään heitä vielä lisää. Itse virkamies ajatteli kyllä samoin; mutta hän oli melkoisen lauhkea mies; ja hän olisi kai ollut avuliaampi, ellei hänen vaimonsa olisi pitänyt häntä silmällä, — seikka, josta mies pohjaltaan olikin hyvillään. M:me Poyet-Delorme otti siis sisarensa vastaan jäätävän kylmästi. Se sattui m:me Jeanninin ylpeyteen; hän koetti masentaa tuota tunnettaan: ilmaisi peitellyin sanoin vaikean aseman, jossa he nykyään olivat, ja mitä hän oli toivonut Poyet'n perheeltä. Häntä ei oltu kuulevinaankaan. Heitä ei pyydetty edes aterialle sinä iltana; sen sijaan kutsuttiin heidät juhlallisesti vieraiksi lopummalla viikkoa. Eikä sekään kutsu tullut rouva Poyet'n puolelta, vaan itsensä herran, joka oli vaimonsa käytöksen tähden hiukan nolo ja koetti lauhduttaa sen kuivaa vaikutusta: hän koetti tekeytyä leppoisaksi; mutta saattoi tuntea, ettei hänen puheensa ollut varsin suoraa, ja että hän oli sangen itsekäs olento. — Jeannin-raukat palasivat hotelliinsa uskaltamatta ryhtyä keskenään juttelemaan, minkälaisen vaikutuksen tämä ensimäinen kyläily heihin oli tehnyt.

Seuraavat päivät kuluivat heiltä juostessa pitkin Parisia, etsimässä huoneistoa; he väsyivät lopen kavutessaan monia kerroksia, heitä inhotti ja töykäisi, kun he näkivät parisilaiset vuokrakasarmit, joihin ihmisiä pinotaan päälletysten, niiden siivottomat porraskäytävät, huoneita, joihin ei päässyt valoa ja jotka olivat heidän entiseen avaraan maaseutulaisasuntoonsa verraten ylen surullisia. Heidän mielensä masentui yhä enemmän. Ja yhä edelleen olivat he tyrmistyksissään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joissa heitä petkutettiin kaikkialla. Kaikki, mitä he pyysivät, maksoi hirvittävästi; tuntui kuin heillä olisi ollut kyky muuttaa kullaksi kaikki, mihin he vaan koskettivat: mutta he itse saivat maksaa sen kullan. He olivat kuvaamattoman avuttomia eivätkä osanneet pitää puoliaan.

Niin vähän kuin m:me Jeannin enää sisareltaan toivoikin, kuvitteli hän vielä kuitenkin jotain hyvää niistä päivälliskutsuista, joihin heidät oli pyydetty. He varustautuivat niihin, jännityksestä sykkivin sydämin. Heidät otettiin sinne vastaan vieraina, eikä suinkaan sukulaisina, — mutta eipä kuitenkaan kustannettu heille mitään muuta erikoista tarjottavaa kuin tuo juhlallinen seurustelutapa. Lapset näkivät nyt serkkunsa, jotka olivat melkein heidän ikäisiään, eivätkä suinkaan suopeampia heitä kohtaan kuin heidän vanhempansakaan. Tyttö, joka oli hyvin hienosti puettu ja koketti, puhui heille sipittävällä äänellä, kohteliaasti ja ylemmyytensä tuntevasti, ja oli niin teeskentelevä ja imelä, että he joutuivat aivan ymmälle. Pojasta oli tämä päivällinen köyhien sukulaisten seurassa hirvittävän ikävä urakka; ja hän olikin niin pahalla tuulella kuin mahdollista. M:me Poyet-Delorme istui suorana ja jäykkänä ja näytti alinomaa, silloinkin, kun hän tarjosi ruokaa, pitävän sisarelleen moraalisaarnaa. Herra Poyet-Delorme jälleen puhui kaikenlaisista pikku asioista, ettei olisi jouduttu keskustelemaan vakavista. Typerä seurustelu kosketteli, läheisempien ja vaarallisempien puheenaiheiden pelosta, pelkästään ruokia. M:me Jeannin koetti kerran johtaa pakinan siihen, mikä hänen sydäntään painoi: m:me Poyet-Delorme keskeytti jyrkästi, jollakin vähäpätöisellä ja sisällöttömällä sanalla. Eikä sisarella ollut rohkeutta yrittää uudestaan.

Päivällisen jälkeen m:me Jeannin vaati tytärtään soittamaan jonkin pianokappaleen ja näyttämään lahjojaan. Tyttönen häpesi ja täytti käskyn vastenmielin, ja soitti hirveän huonosti. Poyet'n herrasväki kuunteli kyllästyneenä ja odotti, että hän lopettaisi. M:me Poyet katsoi pilkallisesti huuliaan rypistäen tyttäreensä; ja kun soittoa kesti hänestä liian kauan, alkoi hän jutella välinpitämättömästi muista asioista m:me Jeannin kanssa. Viimein Antoinette, joka oli kokonaan sekaantunut kappaleessaan ja kauhukseen huomannut, että hän oli eräässä kohden alkanut alusta sen sijaan, että hänen olisi tullut jatkaa, ja ettei hän täten pääsisi milloinkaan loppuun, jätti yhtäkkiä kesken, päättäen soittonsa kahdella akordilla, jotka eivät olleet aivan oikeita, ja kolmannella, joka oli aivan väärä. Herra Poyet huudahti:

— Bravo!

Ja hän tahtoi nyt kahvia.

M:me Poyet sanoi, että hänen tyttärensä otti soittotunteja Pugnolta.
Neiti, "joka otti soittotunteja Pugnolta", myönteli:

— Oikein kaunista, tyttöseni… ja kysyi, missä Antoinette oli opiskellut.