Seurustelu kävi pitkäveteiseksi. Siinä oli käsitelty jo kaikki salissa näkyvät ja talon rouvan ja tyttären pienet koruesineet. M:me Jeannin ajatteli itsekseen:

— Nyt on aika puhua, nyt minun täytyy puhua…

Ja tuska kalvoi häntä. Kun hän viimeinkin koetti rohkaista luontonsa ja ryhtyä puhumaan, virkahti m:me Poyet ohimennen, äänellä, joka ei ollut suinkaan anteeksipyytävä, että heistä oli sangen ikävää, mutta että heillä oli meno kaupungille kello puoli kymmenen tienoissa: heidät oli kutsuttu vieraiksi erääseen paikkaan, josta he eivät voineet jäädä pois. Jeanninit nousivat heti loukkaantuneina paikoiltaan ja tahtoivat lähteä. Oltiin vielä muka pyytelevinään jäämään heitä. Mutta neljännestunnin päästä soitti joku ovikelloa: palvelijatar ilmoitti, että oli tullut vieraita, Poyet'n perheen ystäviä, naapureita, jotka asuivat kerrosta alempana. Poyet ja hänen rouvansa vilkaisivat silloin toisiinsa ja menivät supattelemaan nopeasti jotain palvelijoille. Poyet johti jonkinlaisia verukkeita änkytellen Jeannit viereiseen kamariin. (Hän tahtoi salata tulevilta ystäviltään tuon häpeät tehneen perheen olemassaolonkin, jopa että se oli heillä.) Jeanninit jätettiin nyt yksinään lämmittämättömään kamariin. Lapset olivat aivan suunniltaan tällaisesta nöyryytyksestä. Antoinettella kiersivät vedet silmissä; hän pyysi, että lähdettäisiin pois. Äiti ei ensin tahtonut: mutta kun sitten odotus yhä venyi, niin hän päätti lähteä. He menivät eteiseen. Poyet, jolle eräs palvelijoista ilmoitti heidän lähtevän, tavoitti heidät siellä kiinni ja pyyteli muka anteeksi, parilla joutavanpäiväisellä sanalla; hän tahtoi muka pidättää heitä vielä; mutta näki, että hän olisi toivonut heidän olevan sieltä jo kaukana. Hän auttoi heille päällysvaatteita ylle, sysäili heitä ovea kohti, hymyillen ja puristaen heidän käsiään ja puhuen ystävällisesti, mutta matalalla äänellä, ja sulki heidät ulos. — Kun Jeanninit tulivat hotelliinsa, niin itkivät lapset raivosta. Antoinette polki jalkaa, ja vannoi, ettei hän koskaan enää astuisi noiden ihmisten kynnyksen yli.

M:me Jeannin vuokrasi huoneiston erään talon neljännessä kerroksessa, lähellä Kasvitieteellistä Puutarhaa, Jardin des Plantes'ia. Kamarien ikkunat olivat pimeälle pihalle ja sen mustuneihin muureihin päin; ruokasalin ja salin — (sillä m:me Jeannin tahtoi välttämättä, että heillä piti olla salikin) — eräälle rahvaan asumalle kadulle. Kaiken päivää vieri kadulla heidän asuntonsa ohitse höyryomnibusseja ja ruumisvaunuja, joiden jono painui Ivryn hautausmaan portista sisään. Likaisia italialaisia laiskotteli kasvattamattomine lapsilaumoineen penkeillä, tai riiteli keskenään. Ikkunoita ei voinut metelin vuoksi pitää auki; ja kun illoin tuli kotiin, täytyi kulkea kuhisevan ja löyhkävän katurahvaan tungoksessa, päästä katujen yli, joilla liike kuohui, poikki likaisen ajopaikan ja mennä naapuritalon pohjakerroksessa olevan inhoittavan ruokalan ohitse, jonka ovella seisoi valtavia ja möyheitä tyttöjä, ruosteenkeltaisin hiuksin, iho maalattuna ja rasvattuna, tarkastelemassa ohikulkevia likaisin katsein.

Jeanninien vähät rahat hupenivat nopeasti. He totesivat joka ilta ahdistus sydämessä, kuinka lovi heidän kukkarossaan yhä laajeni. He koettivat tulla toimeen vähemmällä; mutta he eivät osanneet: sen taidon oppimiseen tarvitaan monia koettelemusten vuosia, jos ei kerran ole siihen lapsuudesta saakka tottunut. Ne, jotka eivät ole luonteeltaan säästäväisiä, hukkaavat vain aikaansa koettaessaan sitä olla: heti, kun jokin uusi rahanmenetystilaisuus tarjoutuu, antavat he myöten; säästäminen jää aina seuraavaan kertaan; ja jos he sattumalta ansaitsevat tai luulevat ansainneensa vähänkin yli tavallisen määrän, niin he käyttävät kiireesti tuon voittonsa sellaisiin menoihin, joiden kokonaissumma on kymmenen kertaa voittoa suurempi.

Muutamassa viikossa kuluivat Jeanninien varat loppuun. M:me Jeanninin täytyi masentaa viimeinenkin itsetuntonsa, ja hän meni lastensa tietämättä pyytämään rahaa Poyet'lta. Hän sovitti niin, että sai tavata tuon virkaherran yksinään hänen työhuoneessaan, ja aneli häneltä lainaksi pikkusummaa siihen saakka, kunnes he löytäisivät tointa, jolla he voisivat elää. Mies oli heikkotahtoinen ja melkoisen lauhkea, joten hän myöntyi, koetettuaan ensin lykätä vastauksen tuonnemmaksi. Hän sattui eräällä hetkellä heltymään niin, ettei voinut itseään hillitä, vaan lainasi kaksisataa frangia, ja katui sitten kohta tekoaan, — varsinkin, kun hänen täytyi ilmoittaa asiasta vaimolleen ja tämä oli vimmoissaan miehensä heikkouden ja sisarensa hävyttömien vehkeiden tähden.

Jeanninien perheeltä menivät päivät juostessa pitkin Parisia löytääkseen jotain paikkaa. M:me Jeanninilla oli rikkaiden maaseutulaisten porvarisrouvien tavallinen ennakkoluulo: hän ei voinut sopeutua ajatukseen, että hän tai hänen lapsensa joutuisivat johonkin muuhun toimeen kuin sellaiseen, joka soveltui "sivistyneille", — siis toimeen, jollaisessa saa nähdä enimmin nälkää. Hän ei sallinut edes sitäkään, että hänen tyttärensä olisi mennyt kotiopettajattareksi johonkin perheeseen. Ainoastaan julkiset ammatit, valtion virat olivat hänestä kyllin kunnioitettavia. Hänen aikomuksenaan oli keksiä jokin keino, että Olivier olisi saanut käydä kouluja ja päästä opettajaksi. Mitä jälleen Antoinetteen tulee, olisi m:me Jeannin tahtonut hommata hänet johonkin kouluun antamaan tunteja, tai Konservatorioon opiskelemaan pianonopettajaksi. Mutta kaikissa niissä kouluissa, joissa hän asiaa tiedusteli, olivat vakinaiset opettajansa, ja nämä opettajat olivat varustetut paljoa täydellisemmillä todistuksilla kuin hänen tyttärensä, jolla oli ainoastaan vähäpätöinen alkeiskurssitodistuksensa; ja kysymyksen tullen musiikkialasta, täytyi myöntää, että Antoinetten lahjat olivat keskolaiset monien muiden sellaisten rinnalla, jotka eivät kuitenkaan olleet onnistuneet saamaan paikkaa. Perhe näki nyt edessään hirvittävän elämäntaistelun, ja huomasi, kuinka mielettömässä määrin Parisi hukuttaa sekä pieniä että suuria kykyjä, joita se ei voi mihinkään käyttää.

Lasten rohkeus meni aivan lamaan, he epäilivät nyt liikaa kykyjensä huonoutta: luulivat olevansa aivan ala-arvoisia; he uskottelivat sitä itsepintaisesti itselleen ja koettivat todistella sitä äidilleen. Olivier, joka oli maaseutukoulussaan helposti päässyt etusijoille, säikähti perinpohjin näistä vastoinkäymisistä: hän näytti menettäneen kaikki lahjansa. Lukiossa, johon hänet pantiin ja jossa hänen onnistui saada vapaapaikka, jäi hän ensi aikoina niin jälkijoukkoon, että vapaapaikka otettiin häneltä pois. Hän luuli itseään aivan tylsäpäiseksi. Samalla hän tunsi kauhua Parisia kohtaan, sen ihmiskuhinaa, toveriensa innoittavaa epämoraalisuutta, heidän häpeämättömiä juttujaan, eräiden tovereiden eläimellistä raakuutta kohtaan, he kun eivät säästäneet häntä kaikkein inhoittavimmiltakaan ehdotuksilta. Hänellä ei ollut voimaa edes ilmaista heille halveksumistaan. Hän tunsi itsekin alentuvansa, kun vain ajatteli heidän kelvottomuuttaan. Hän haki turvaa äitinsä ja siskonsa seurasta, kiihkeistä rukouksista heidän kanssaan joka ilta, jokaisen uuden päivän jälkeen, jolloin he olivat saaneet kestää yhä vain pettymyksiä ja nöyryytyksiä: moisten kärsiminen tuntui nuorista sydämistä niin tahraavalta, etteivät he uskaltaneet niitä edes toisilleen kertoa. Mutta kun Olivier joutui sitten Parisissa aina salassa piilevän ateistisen hengen kosketuksiin, niin alkoi hänen uskonsa menettää mehuaan, vaikkei hän sitä ensin itse huomannut, aivan kuin sade liuottaa muurista irti liian tuoreen rappauksen. Hän uskoi edelleen; mutta Jumala hänen ympärillään kuoli.

Olivierin äiti ja sisar juoksivat yhä edelleen turhaan pitkin kaupunkia. M:me Jeannin pistäytyi vielä kerran Poyet'n parin luona, sillä noilla sukulaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin heistä päästä, oli nyt tarjolla heille paikkoja. M:me Jeannin olisi ollut mentävä ääneenlukijaksi eräälle vanhalle vallasnaiselle, joka vietti talvet Etelä-Ranskassa. Antoinettelle oli löydetty kotiopettajattaren paikka Länsi-Ranskassa eräässä perheessä, joka asui kaiken vuotta maalla. Ehdot eivät olleet varsin huonot; mutta kuitenkin m:me Jeannin kieltäytyi. Vaikka hän itse olisikin nyt nöyrtynyt palvelemaan muita, ei hän voinut alistua siihen, että hänen tyttärensä joutui sellaiseen asemaan, eikä varsinkaan, että Antoinette olisi eronnut hänestä. Kun he olivat niin onnettomia, ja juuri siksi, että he olivat niin onnettomia, tahtoivat he pysyä kaikki edes yhdessä. — M:me Poyet pani hänen kieltäytymisensä varsin pahakseen. Hän sanoi, että kun ei kerran ole millä elää, niin ei olisi syytä olla niin ylpeä. M:me Jeannin ei voinut olla moittimatta häntä kovasydämiseksi. M:me Poyet vastasi jollakin solvaavalla sanalla, vihjaillen vararikkoon, ja rahoihin, jotka m:me Jeannin oli hänelle velkaa. Sisarusten välit rikkoutuivat leppymättömästi. Kaikki perheiden keskinäiset suhteet katkesivat. M:me Jeanninilla oli enää yksi ainoa suuri toivo: hommata sukulaisilleen takaisin heiltä lainatut rahat. Mutta sitäkään toivoaan hän ei voinut toteuttaa. Turhat juoksut alkoivat uudestaan. M:me Jeannin pyrki puhuttelemaan departementtinsa edustajaa, senaattoria, jolle Jeannin vainaja oli monta kertaa tehnyt palveluksia. Täällä niinkuin kaikkialla muuallakin sai hän osakseen pelkkää kiittämättömyyttä ja itsekkyyttä. Edustaja ei vastannut edes hänen kirjeisiinsä, ja kun hän tuli soittamaan hänen ovikelloaan, käski hän sanoa hänelle, että hän oli lähtenyt ulos. Ja kun hän sitten tapasi senaattorin, puhui tuo herra hänelle töykeällä tavalla säälitellen hänen huonosta asemastaan, syyttäen kaikesta tuota "surkeaa Antoinea", jonka itsemurhaa hän moitti ankarasti. M:me Jeannin puolusti miestään. Senaattori vastasi tietävänsä hyvin, ettei pankkiiri ollut tehnyt sitä kunnottomuudesta, vaan typeryydestä; että hän oli houkko, poloinen tuulihattu, joka ei mitään osannut ja tahtoi kuitenkin häärätä oman nokkansa mukaan, kysymättä keneltäkään neuvoa ja tottelematta varoituksia. Jos hän olisi tuhonnut pelkästään itsensä, ei siinä olisi ollut mitään sanomista: se olisi ollut hänelle parhaiksi. Mutta että hän, — puhumattakaan muista vahingoista, — oli heittänyt vaimonsa ja lapsensa kurjuuteen, ja jättänyt heidät lopuksi aivan oman onnensa nojaan, selviytymään jutusta, miten parhaaksi näkivät…, se oli seikka, jonka kyllä m:me Jeannin voi antaa hänelle anteeksi, jos hän oli pyhimys; mutta hän, senaattori, joka ei ollut pyhimys — (py-hi-mys), — vaan joka piti kunnianaan olla ainoastaan terve (ter-ve) ihminen, tervejärkinen ihminen, — hänellä ei ollut mitään aihetta antaa moista anteeksi: olento, joka sellaisissa oloissa surmaa itsensä, on kurja raukka. Ainoa lieventävä asianhaara, joka saattoi puolustaa Jeanninia, oli, ettei hän ollut vastuunalainen kaikesta. Lopuksi pyysi senaattori m:me Jeanninilta anteeksi, että hän oli ilmaissut ehkä hiukan liian jyrkästi mielipiteensä hänen miehestään: sen hän teki pelkästä suopeudesta m:me Jeanninia kohtaan: ja hän avasi pöytälaatikkonsa ja ojensi hänelle viidenkymmenen frangin seteliä, — almuna, jota rouva ei ottanut vastaan.

Leski koetti nyt saada paikkaa eräässä suuressa hallintovirastossa. Hänen toimenpiteensä olivat siinä yrityksessä avuttomia ja jäivät tuloksettomiksi. Hän rohkaisi kerran luontonsa ja lähti tiedustelemaan paikkaa; mutta siltä käynniltään palasi hän niin masentunein mielin, ettei hänellä ollut moneen päivään voimaa liikahtaa minnekään; ja kun hän sitten lähti jälleen sitä paikkaa tiedustelemaan, oli se jo liian myöhäistä. Kirkonmiehiltäkään ei hän saanut apua, lieneekö siihen sitten ollut syynä se, etteivät he arvelleet hyötyvänsä hommasta mitään, tai eivät he välittäneet antiklerikaalisen henkilön vararikkoon joutuneesta perheestä. Kymmenien ponnistusten perästä onnistui m:me Jeanninin viimein saada pianonopettajan paikka eräässä luostarissa, — vaivaloista ja naurettavan huonosti maksettua työtä. Ansaitakseen hiukan lisää kirjoitti hän puhtaaksi iltaisin eräälle asioimistolle. Se oli katkeraa leipää. Hän sai loukkaavia muistutuksia huonon käsialansa ja myöskin maltittomuutensa vuoksi, sillä hän hyppäsi yli sanojen ja joskus kokonaisen rivinkin, vaikka olikin muuten kovin ahkera, — (hän ajatteli näet niin paljon muuta!). Sattui, että hänen kirjoituksensa hyljättiin, vaikka hän oli koko päivän ja keskiyöhön saakka rasittanut silmiään ja kiusannut selkäänsä. Hän tuli silloin kotiin aivan päästä pyörällä. Häneltä meni monta päivää pelkässä vaikeroimisessa, eikä hän voinut ryhtyä mihinkään. Hän oli kärsinyt jo kauan sydänvikaa, ja sen olivat vastoinkäymiset yhä pahentaneet; nyt toi se hänelle synkkiä aavistuksia. Joskus tuli hänelle sellainen ahdistus ja tukehduttamiskohtaus, että hän luuli kuolevansa. Hän ei lähtenyt enää milloinkaan kaupungille ottamatta taskuunsa korttia, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa, siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan kadulle. Miten kävisi sitten, jos hän katoaisi? Antoinette koetti rohkaista häntä miten parhaiten voi, tekeytyen tyyneksi, vaikkei hän suinkaan ollut itsekään rauhallinen; hän pyysi hartaasti äitiä säästämään itseään ja antamaan hänen tehdä työtä sijastaan. Mutta m:me Jeannin ponnisti viimeisetkin voimansa, ettei ainakaan hänen tyttärensä tarvitsisi kokea niitä nöyryytyksiä, joita hän itse sai kärsiä. Turha oli ponnistella uuvuksiin asti ja koettaa supistaa menoja: lesken ansiot eivät riittäneet perheen elatukseen. Täytyi myydä eräitä suvun kalleuksia, mitä heillä vielä oli säilynyt. Ja pahinta oli, että niistä tulleet rahat, joita tarvittiin niin kipeästi, varastettiin m:me Jeanninilta juuri samana päivänä, jolloin hän sai ne käsiinsä. Rouva-raukka, joka oli yleensä kovin hajamielinen, oli päättänyt pistäytyä muilta asioilta tullessaan samalla myöskin Bon Marchén suuressa kauppamakasiinissa, sillä se sattui hänen matkansa varrelle; seuraavana päivänä oli näet Antoinetten syntymäpäivä, ja äiti tahtoi ostaa tyttärelleen jonkin pikku lahjan. Hän piti kukkaroa kädessään, ettei olisi sitä hukannut, pisti sen kaupassa tiskille siksi aikaa kuin hän tarkasteli jotain esinettä. Kun hän aikoi ottaa kukkaronsa, olikin se kadonnut. — Se oli hänelle vimeinen isku.