Muutama päivä tästä tapauksesta, eräänä painostavana elokuun lopun iltana, — paksu huuru, kuuma kuin uunin lämmin, hautoi kaupunkia, — palasi m:me Jeannin kotiin asioimistosta, josta hän oli saanut kirjoitusta ja johon hän nyt oli vienyt erään kiireellisen työn. Matkalla kotiin ja päivälliselle tahtoi hän säästää ne pari kolme kolikkoa, jotka olisivat menneet raitiotiellä kulkemiseen, ja ponnisti liiaksi voimiaan, sillä hän halusi päästä perille pian, koska pelkäsi, että lapset ehkä tulisivat rauhattomiksi. Kun hän oli päässyt asuntoonsa neljänteen kerrokseen, ei hän saanut sanaa suustansa, ei voinut hengittää. Tällaisena ei hän tullut kotiin ensimäistä kertaa; lapset eivät enää sitä ihmetelleetkään. Hän pakotti itsensä asettumaan kohta pöytään lastensa kanssa. Kukaan heistä ei syönyt, niin kuvottava oli helle; heidän täytyi aivan voittaa itsensä voidakseen niellä mukareen lihaa ja juoda päälle tilkan ummehtunutta vettä. Antaakseen äitinsä virkistyä rauhassa eivät lapset puhelleet, — (heidän mielensä ei tehnytkään puhella), — he katselivat ikkunaan.
Yhtäkkiä m:me Jeannin huitoi käsiään, takertui kiinni pöydän reunaan, katsoi lapsiinsa, voihkaisi, ja luhistui paikalleen ja maahan. Antoinette ja Olivier ehtivät parhaiksi juosta hätään ja ottaa hänet syliinsä. He olivat kuin hulluja, huusivat, rukoilivat:
— Äiti, rakas äiti!
Mutta hän ei vastannut enää. Lapset joutuivat päästä pyörälle.
Antoinette painoi ruumista itseään vasten, syleili, huuteli äitiä.
Olivier avasi eteisoven ja huusi:
— Auttamaan!
Talonmiehen vaimo kapusi ylös, ja kun hän näki, mitä oli tapahtunut, juoksi hakemaan lähellä asuvaa lääkäriä. Mutta kun tohtori saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta, että kaikki oli lopussa. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä, — onneksi itselleen m:me Jeanninille, — vaikkei tiedettykään, mitä hän ehkä oli ennättänyt vielä ajatella näinä viimeisinä sekunteinaan, tietäessään kuolevansa ja jättävänsä lapsensa yksinään tähän surkeuteen.
Kahden saivat he kantaa onnettomuuden kauhun, kahden itkeä, kahden pitää huolen kammottavista toimituksista, joita kuolemasta johtuu. Talonmiehen vaimo, hyvä ihminen, auttoi heitä hiukan; ja apuun tultiin myöskin luostarista, jossa m:me Jeannin oli antanut tunteja; mutta siltä taholta ei oltu millään tavoin syvemmin suopeita.
Ensin oli epätoivo niin suuri, ettei sitä mikään voi kuvata. Ainoa, mikä heidät pelasti, oli juuri tuo suunnaton epätoivo, sellainen, että Olivier sai todellisia hermokouristuksia. Siinä unohti Antoinette oman kärsimyksensä; hänen aivonsa aprikoivat vain, kuinka hän voisi pelastaa veljensä; ja hänen syvä rakkautensa vaikutti Olivieriin ja pelasti hänet vaarallisista tuskanpuuskista. Vuoteen vieressä, jossa heidän äitinsä lepäsi, he istuivat yölampun kalpeassa valossa toisiaan syleillen, ja Olivier hoki, että piti kuolla, kuolla molempien, kuolla heti; ja hän osoitti ikkunaa. Antoinettella oli myöskin sama tuhoisa halu; mutta hän taisteli sitä vastaan: hän tahtoi elää…
— Mitä varten?
— Hänen tähtensä, vastasi Antoinette — (hän osoitti äitiään). — Hän on aina meidän luonamme. Ajattele sitä… Kun hän on kärsinyt niin paljon meidän edestämme, täytyy meidän häntä säästää siitä pahimmasta tuskasta, että hän näkisi meidän kuolevan onnettomina… Ah! (jatkoi hän kiihtyen)… ja sitäpaitsi: ei saa alistua sillä tavoin! Minä en sitä tahdo! Minä nousen taisteluun, minä. Minä tahdon, että sinun on oltava kerran onnellinen!