— En milloinkaan!
— Kyllä, sinä tulet onnelliseksi. Meillä on ollut liiaksi onnettomuuksia; sellainen muuttuu, sen täytyy muuttua. Sinä saat elää onnellisena, sinä saat perheen, minä tahdon, tahdon sitä!
— Kuinka elää? Emmehän me voi…
— Me voimme. Mitä siihen tarvitaan? Elää vain niin kauan kunnes sinä saatat ansaita leipäsi. Minä pidän huolen siitä asiasta. Saat sen nähdä, minä jaksan sen tehdä. Ah, jos äiti olisi antanut minun ryhtyä hommaan, olisin jo ryhtynyt…
— Mitä sinä aiot tehdä? Minä en tahdo, että teet sellaista, joka sinua nöyryyttää. Etkä sitä itsekään sellaista voisi.
— Minä voin… Se ei ole mitään nöyryyttävää, että ansaitsee elatuksensa työllä, — kunhan se vaan on kunniallista. Elä sinä ole huolissasi, luota minuun. Saat nähdä, kaikki käy hyvin, sinä tulet onnelliseksi, me olemme kerran onnellisia, rakas Olivier, hän on onnellinen meidän tähtemme…
Lapset saattoivat yksinään äitinsä arkkua hautausmaalle. Yksimielisesti päättivät he, etteivät he ilmoittaisi asiasta mitään Poyet'n perheelle: tuota herrasväkeä ei heille enää ollut olemassa, se oli ollut liian julma heidän äitiään kohtaan, osaltaan syynä hänen kuolemaansa. Ja kun talonmiehen vaimo kysyi heiltä, eikö heillä ollut ketään sukulaisia, niin he vastasivat:
— Ei. Ei ketään.
Paljaan hautakummun ääressä he rukoilivat, pitäen toisiaan kädestä. Heidän sielunsa nousivat leppymättömään ja epätoivoiseen uhmaan, sellaiseen että tämä yksinäisyys oli heistä paljoa parempi kuin välinpitämättömien ja ulkokullattujen omaisten läsnäolo. — He palasivat kotiin jalkaisin, läpi ihmiskuhinan, joka oli aivan vieras heidän suruilleen, vieras heidän ajatuksilleen, outo koko heidän olemukselleen, ja jolla ei ollut mitään muuta yhteistä heidän kanssaan kuin kieli, jota he puhuivat. Antoinette pyysi veljeään nojautumaan hänen käsivarteensa.
He vuokrasivat aivan pienen huoneiston entisessä talossaan, ylimmässä kerroksessa, — siinä oli kaksi ullakkokamaria, ahdas eteinen, joka oli oleva heidän ruokasalinaan, ja tuskin seinäkaappia suurempi keittiö. He olisivat ehkä saaneet jossakin toisessa kaupunginosassa paremman asunnon; mutta heistä tuntui, että he olivat täällä vielä yhdessä äitinsä kanssa. Talonmiehen vaimo näytti ensin seuraavan hiukan heidän asioitaan; mutta pian joutui hän jälleen omiin puuhiinsa, eikä kukaan enää muistanut lapsia. Ainoakaan talossa asuva vuokralainen ei tuntenut heitä; eivätkä he edes tienneet, ketä asui heidän seinäinsä takana.