Antoinetten onnistui päästä äitinsä toimeen luostarin musiikinopettajaksi. Hän koetti hankkia muitakin tunteja. Hän hautoi pelkästään tätä yhtä ja ainoata ajatusta: kasvattaa veljeään siksi, kunnes hän pääsisi normaalikouluun. Hän oli tehnyt tämän päätöksen aivan yksinään, tarkoin asian harkittuaan: hän oli tutkinut ohjelmia, oli hankkinut tiedot, koettanut saada selville myöskin Olivierin mielipiteen, — mutta veljellä ei sitä ollutkaan, joten Antoinetten täytyi valita elämänura hänen puolestaan. Kun Olivier pääsisi normaalikouluun, olisi hänellä leipä lopuksi iäkseen. Hänen täytyi päästä sinne, siihen saakka oli elämä kestettävä. Siihen oli aikaa viisi, kuusi kauhean kovaa vuotta: mutta ne kyllä menisivät. Tämä aatos sai Antoinettessa omituisen voiman, se valtasi pian koko hänen olemuksensa. Sitä yksinäistä ja katkeran köyhää elämää, joka nyt alkoi ja jonka hän näki selvänä edessään, ei olisi jaksanut kestää muuten kuin hänessä syttyneen intohimoisen haltioitumisen voimalla: että veli oli pelastettava, veli tehtävä kerran onnelliseksi, vaikkei hän itse sitä enää voisikaan olla. Tämä sankarillinen päätös muutti tuon kevyttunteisen ja haaveilevan seitsen-, kahdeksantoista-vuotiaan tytön koko olemuksen: hänessä kyti sellainen uhrautumisen hehku ja taistelunhalun ylpeys, ettei sitä olisi voinut hänestä aavistaa, hän itse kaikkein vähimmän. Rakkaus pukeutuu milloin minkinlaiseen muotoon tuona naisen murroskautena, tällaisina kiihkeän kevään ensimäisinä päivinä, jolloin rakkauden voimat paisuttavat koko ihmisen olemusta ja huuhtovat sitä kuin puro, joka solisee piilossa maan alla, kietovat sen laineisiinsa, täyttävät sen tulvalla, pitävät alinomaisessa ahdistuksen tilassa; se rakkaus pyytää ainoastaan antaa, tarjota itseään toiselle: kaikki syyt ovat siitä päteviä siihen, ja sen viaton ja syvä aistillisuus voi muuttua minkämuotoisiksi uhreiksi tahansa. Rakkaus uhrasi Antoinetten ystävyydelle.

Hänen veljellään, joka ei ollut niin kiihkeä luonne, ei ollut tätä lunastavaa voimaa. Sitäpaitsi tehtiin tuo suuri uhraus hänen puolestansa, hän itse ei uhrautunut, — ja itsensä uhraaminen on rakastavalle ihmiselle kaikkein mieluisinta ja suloisinta. Olivier kärsi päinvastoin omantunnon vaivoja, kun näki sisarensa nääntyvän hänen puolestaan. Hän ilmaisi ne tunteensa Antoinettelle. Sisar vastasi:

— Ah, rakas ystäväni!… Mutta etkö sitten ymmärrä, että siitähän minä juuri saan voimaa elää! Jos ei minulla olisi tätä vaivaa, jota sinä minulle tuotat, niin mitä syytä minulla olisi elää?

Olivier ymmärsi Antoinetten hyvin. Hänkin olisi Antoinetten asemasta mielellään ottanut sen vaivan kantaakseen; mutta olla syynä siihen!… Hänen ylpeytensä ja hyvä sydämensä kärsivät siitä. Ja miten tuo edesvastuu painoikaan sellaista heikkoa olentoa kuin hän; se oli kuin raskas kuorma: olihan hänen velvollisuutensa nyt onnistua, koska sisar oli pannut peliin koko elämänsä juuri sille kortille. Se ajatus oli veljelle aivan sietämätön, eikä se suinkaan lisännyt hänen voimiaan, vaan masensi häntä joskus suunnattomasti. Mutta kuitenkin vaati se häntä kestämään, tekemään työtä, elämään: eikä hän olisi pystynyt siihen ilman tätä pakkoa. Hänellä olivat kaikki tappiolle joutumisen edellytykset, — ehkäpä taipumus itsemurhaankin: — hän olisi ehkä sortunut, ellei hänen sisarensa olisi tahtonut hänen puolestaan, että hänen oli oltava itsetuntoinen ja onnellinen. Olivier kärsi siitä, että toinen ohjasi tällä tavoin hänen luonnettaan; ja kumminkin se oli hänen pelastuksensa. Hänelläkin oli nyt vaarallinen murrosaikansa, tuo peloittava ikäkausi, joka tuhoaa tuhansia sellaisia nuorukaisia, jotka antautuvat alttiiksi aisteilleen ja aivojensa harhoille ja hukkaavat auttamatta koko elämänsä, kun ovat hullutelleet pari kolme vuotta. Jos hänellä olisi ollut aikaa heittäytyä omain ajatustensa valtaan, olisi hänen rohkeutensa tyystin kadonnut tai hän olisi veltostunut huikenteluun: aina, kun hän sai tilaisuuden tarkastaa itseään, tuli hänelle sairaaloisia haaveita, inho elämää, Parisia, tuota tuhansien olentojen epäpuhdasta kuohuntaa kohtaan, olentojen, jotka kuhisevat ja mätänevät sekaisin. Mutta sisaren näkeminen karkoitti jälleen tämän painajaisen; ja koska kerran sisar tahtoi elää pelkästään sen tähden, että veli eläisi, niin tahtoi myöskin Olivier vasten luontoaankin elää, olla onnellinen.

Tällä tavoin oli koko heidän elämänsä perusteena hehkuva usko, joka oli ankarasta kieltäytymisestä, hurskaudesta ja ylevästä kunnianhimosta muodostunut. Kumpikin lapsista ponnisti kaikki olemuksensa voimat saavuttaakseen yhden ainoan päämäärän: Olivierin onnistumisen. Antoinette myöntyi mihin töihin ja nöyryytyksiin tahansa. Hän kävi antamassa kotiopetusta sellaisissa perheissä, joissa häntä kohdeltiin melkein piikana; hänen täytyi saatella oppilaitaan kävelyillä, aivan kuin lapsentytön, juosta heidän kanssaan pitkin katuja tuntikausia, opettaakseen niillä retkillä heille muka saksaa. Hänen rakkautensa veljeä kohtaan, yksinpä hänen ylpeytensäkin nautti näistä alentavista sielullisista kärsimyksistä ja väsyttävistä tehtävistä.

Kotiin hän tuli ylen uupuneena, vaaliakseen sitten vielä veljeä, joka oli koko päivän lukiolla, puoli-hoitolaisena, ja palasi sieltä vasta illalla. Antoinette valmisti illallisaterian, — kovin vaatimattoman aterian, kaasukeittiön tai spriilampun tulella. Veljellä ei ollut koskaan nälkä, eikä mikään hänestä maistunut, liha oli hänestä ylen vastenmielistä; hänet täytyi pakottaa syömään, tai koettaa hänelle keksiä pikku herkkuja, jotka olisivat häntä miellyttäneet, eikä Antoinette-parka ollut suinkaan oppinut keittotaidon salaisuuksia. Vaikka hän teki kaiken voitavansa, sanoi Olivier hänen surukseen, että hänen keitoksiaan oli mahdoton syödä. Vasta monet epätoivoiset kärsimykset hellansa ääressä kestettyään, — nuo hiljaiset kärsimykset, jotka ovat niin tuttuja nuorille ja kokemattomille perheenemännille ja myrkyttävät heidän elämänsä ja vievät usein heiltä yön rauhan, kenenkään tietämättä niistä mitään, — onnistui Antoinetten hiukan perehtyä tähän alaan.

Päivällisen jälkeen, kun Antoinette oli pessyt heidän vähäiset astiansa — (Olivier tahtoi auttaa häntä tässä työssä, mutta sisar ei siihen koskaan suostunut), — piti hän äidillistä huolta veljensä luvuista. Hän kuulusteli hänen läksynsä, tarkasti hänen kotitehtävänsä, ja valmisteli itsekin hyvältä osalta niitä, varoen kuitenkin loukkaamasta epäluuloista pikku Olivieria. He viettivät iltansa istuen pöytänsä kahden puolen, ainoan pöytänsä, jonka ääressä he sekä söivät että työskentelivät. Olivier luki läksyjään; Antoinette ompeli, tai kirjoitti puhtaaksi. Kun Olivier oli mennyt levolle, niin sisar korjaili hänen vaatteitaan, tai teki omia töitään.

Vaikka heidän toimeentulonsa oli jo muutenkin vaikea, päättivät he käyttää kaikki rahat, mitä saisivat säästymään, ennen kaikkea maksaakseen sitä velkaa, johon heidän äitinsä oli joutunut Poyet'n perheelle. Ei silti, että nuo velkojat olisivat olleet haitallisia: he eivät olleet antaneet nykyään itsestään elonmerkkiäkään; he eivät ajatelleetkaan enää noita rahoja, sillä he olettivat niiden auttamattomasti menneen; ja pohjaltaan he olivat sangen onnellisia, kun olivat näin vähällä hinnalla päässeet sukulaisista, joista oli heille häpeää. Mutta sisarusten ylpeys ja heidän pyhä lapsentunteensa ei sallinut, että äiti oli mitään velkaa noille heidän halveksimilleen ihmisille. Mieluummin kärsivät he puutetta; he säästivät, kieltäen itseltään pienimmätkin huvitukset: supistivat vaatetuskulujaan, vähensivät ravintoaan saadakseen kokoon nuo kaksisataa frangia, — joka oli heille hirvittävä summa. Antoinette olisi yksinään tahtonut elää niukemmalla. Mutta kun veli näki, mikä hänellä oli mielessä, niin ei mikään saattanut estää häntä noudattamasta siskon esimerkkiä. He aivan näännyttivät itsensä tässä tehtävässään, ja olivat ylen onnellisia, kun saivat pistetyksi säästöön muutamankin kuparirahan päivässä.

Puutetta kärsien onnistui heidän koota kolmessa vuodessa lantti lantilta tuo summa. Siitä tapauksestakos he iloitsivat! Antoinette meni eräänä iltana Poyet'n parin luokse. Häntä ei otettu vastaan juuri suopeasti: sillä luultiin, että hän tuli pyytämään apua. Pidettiinpä jo tarpeellisena ryhtyä varokeinoihinkin, nimittäin moittia kuivasti, ettei Antoinette ollut antanut heille asioistaan mitään tietoja, eikä ilmoittanut edes äitinsä kuolemasta, vaan tuli sukulaisten luokse ainoastaan heitä tarvitessaan. Antoinette keskeytti tämän jutun sanoen rauhallisesti, ettei hänellä ollut aikomus heitä häiritä: hän oli tullut vain tuomaan niitä rahoja, jotka hänellä oli heiltä lainassa; ja hän asetti pöydälle kaksi seteliä ja pyysi kuittia. Poyet'n herrasväen käytös muuttui heti, he eivät olleet muka tahtovinaan ottaa takaisin noita rahoja: heissä heräsi nyt Antoinettea kohtaan tuollainen äkillinen kiintymys, jota velkoja tuntee, kun velallinen vuosien kuluttua tuo hänelle takaisin jo kadotetuiksi luullut rahat. He koettivat tiedustella, missä Antoinette veljensä kanssa asusteli ja miten he eleskelivät. Antoinette vastasi karttavasti, pyysi uudestaan kuittia, sanoi, että hänellä oli kiire, hyvästeli kylmästi ja poistui. Sukulaiset olivat loukkaantuneet moista kiittämätöntä tyttöä kohtaan.

Kun Antoinette oli nyt tästä ajatustensa kiusasta päässyt, jatkoi hän entistä kieltäytyvää elämäänsä, mutta tällä kertaa veljensä mukavuudeksi. Tästä alkaen hommaili hän kuitenkin salaa, niin ettei veli sitä huomannut; hän säästeli pukumenoissaan, ja kärsi joskus nälkääkin, saadakseen hankituksi veljelleen varoja parempiin pukuihin ja huveihin, tehdäkseen hänen elämänsä hauskemmaksi ja mukavammaksi, hankkiakseen hänelle silloin tällöin tilaisuuden päästä konserttiin tai oopperaankin, — sillä viimemainittu oli Olivierin suurin ilo. Hän ei olisi tahtonut mennä sinne ilman sisarta; mutta Antoinette keksi kaikenlaisia verukkeita saadakseen jäädä kotiin ja hälventääkseen Olivierin tunnonvaivoja: milloin hän väitti olevansa hirveän väsynyt, niin ettei hänellä ollut halua lähteä kotoa; milloin hän taas vakuutteli sellaistakin, että nuo huvit olivat hänestä ikäviä! Olivier huomasi kyllä, että kaikki tämä oli rakkauden sepustamaa valhetta; mutta hänen lapsellinen itsekkyytensä voitti kuitenkin. Hän meni teatteriin; mutta tuskin hän oli sinne päässyt, niin alkoi omatunto jäytää häntä; hän ajatteli koko näytännön ajan sitä asiaa: ja hänen ilonsa meni pilalle. Eräänä pyhänä, kun Antoinette oli lähettänyt hänet Châtelet'n konserttiin, palasi Olivier kotiin jo puolen tunnin kuluttua, ja sanoi Antoinettelle, että kun hän oli päässyt Saint-Michelin sillalle, ei hän voinut enää jatkaa matkaansa: konsertti ei maistunut hänestä miltään, sillä hän kärsi, jos hänen täytyi iloita ilman sisartaan. Tämä oli Antoinettesta ylen suloista, vaikka hän olikin pahoillaan, että veli oli luopunut hänen tähtensä sunnuntaihuvistaan. Mutta Olivier ei suinkaan menettelyään katunut: kun hän tuli kotiin ja näki, kuinka hänen sisarensa kasvot alkoivat säteillä ilosta, jota Antoinette turhaan koetti salata, oli hän onnellisempi kuin jos olisi saanut kuunnella maailman kauneinta musiikkia. He viettivät sen pyhäisen illan istuen lähetysten ikkunan ääressä, veikolla kirja kädessä ja Antoinettella työ, vaikkei toinen ommellut tai toinen lukenut laisinkaan; puhuivat vaan kaikenlaista pientä, joka ei ollut heille kummallekaan tähdellistä. Koskaan ei sunnuntai ollut heistä tuntunut niin kauniilta. He päättivät, etteivät he enää eroaisi toisistaan konserttien tähden: he eivät voineet enää olla onnellisia erillään.