Antoinette sai säästetyksi salaa niinkin paljon, että hankki Olivierille aivan odottamatta pianon, joka eräänlaisen vuokramaksu-järjestelmän perusteella muutamien kuukausien päästä joutui kokonaan heidän omakseen. Vaikea oli tämäkin sitoumus, johon Antoinette uskalsi ryhtyä. Maksupäivät painoivat usein kauheasti hänen mieltään; hän pilasi terveytensä saadakseen kokoon nuo tarvittavat rahat. Mutta se hullutus tuottikin heille molemmille suuren ilon. Musiikki oli heidän autuutensa tässä poloisessa elämässä. Sillä oli valtava asema heidän sielussaan. He kietoutuivat säveliin unohtaakseen muun. Aivan vaaratonta se ei ollut. Musiikki on nykyajan herpaisevimpia voimia. Sen kuuma kaipuu tai väkevä toivottomuus ärsyttää ylenmäärin aisteja ja vie tahdonvoiman. Mutta samalla se oli jonkinlainen pingoituksesta päästäminen sellaiselle sielulle kuin Antoinette, joka oli pakotettu alinomaiseen liialliseen ja ilottomaan ponnistukseen. Konsertit, johon sunnuntaisin mentiin, olivat heille ainoa valo viikon heltiämättömän työn keskellä. He elivät aina edellisen konsertin muistolla ja seuraavan toivolla, noiden parin kolmen ikäänkuin poissa Parisista ja ulkopuolella ajan vietetyn tunnin voimalla. He odottivat teatterin edustalla jo kauan ennenkuin ovet avattiin, seisoivat siellä, vesi- tai lumisateessa, tuulessa ja kylmässä, painautuen toisiaan vasten ja peljäten, etteivät he ehkä saisikaan enää paikkoja; sitten työnsi ihmistungos heidät sisään; he kärsivät väenkuhinasta, ja pääsivät viimein jonnekin ahtaille paikoille, pimeään nurkkaan. Siellä oli tukehtua, puristua kuoliaaksi, ja joskus he melkein voivat pahoin, niin kuuma ja epämukava siellä oli; — ja kuitenkin olivat he onnellisia: onnellisia omasta ja toistensa onnesta; onnellisia, kun tunsivat jälleen sydämissään sellaisista suurista sieluista kuin Beethovenin ja Wagnerin lähtevät hyvyyden, valon ja voiman virrat; onnellisia, kun näkivät sisaruksen rakkaiden kasvojen kirkastuvan, — väsymyksen ja ennenaikaisten huolten kalventamien kasvojen. Antoinette tunsi itsensä niin uupuneeksi; tunsi olevansa nyt ikäänkuin äidin sylissä, joka painoi häntä hellästi rintaansa vasten. Hän painautui musiikin lämpöiseen ja hyvään helmaan; ja hän itki hiljaa. Olivier pusersi hänen kättänsä. Kukaan ei huomannut heitä siellä valtavan suuren salin hämärässä nurkassa; eivätkä he olleet siellä ainoita, joita elämä kolhii ja jotka pakenevat äidillisen Musiikin siipien suojaan.

Antoinettella oli tukenaan yhä edelleen myöskin uskonto. Hän oli sangen hurskas, eikä jättänyt ainoanakaan päivänä rukoilematta, kauan ja palavasti, tai menemättä joka sunnuntai messuun. Tuntien kärsivänsä elämässä epäoikeutettua kovuutta ei hän voinut olla uskomatta jumalallisen Ystävän rakkauteen, Ystävän, joka kärsii meidän kerallamme ja joka kerran ihmistä lohduttaa. Mutta vielä läheisemmässä yhteydessä kuin Jumalan oli hän rakkaiden kuolleiden omaistensa kanssa, ja hän yhdisti heidät sielussaan kaikkiin kärsimyksiinsä. Mutta hän oli samalla itsenäinen henki ja selväjärkinen olento; hän pysyi syrjässä muista uskovaisista, eivätkä he oikein mielellään häntä suosineet; he pitivät häntä taipumuksiltaan huonona, jopa melkein vapaa-ajattelijana, tai ainakin sille tolalle kallistuvana, sillä hän oli oikea pikku ranskatar eikä siis suostunut luopumaan vapaasta arvostelustaan: hän ei uskonut kuuliaisuudesta, niinkuin tylsä lauma uskoo, vaan rakkaudesta.

Olivier ei uskonut enää. Se vähitellen tapahtuva uskon mureneminen, joka oli alkanut hänessä Parisissa olon ensimäisinä kuukausina, oli nyt hajoittanut hänet kokonaan. Siitä hän oli kärsinyt kauheasti; sillä hän ei ollut niitä olentoja, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita, tai kyllin keskinkertaisia, päästäkseen irti uskosta: sentähden hänellä oli ollut murroskausi, joka tuotti hänelle kuolontuskia. Mutta hänen sydämensä mystillisyys säilyi, ja niin uskottomaksi kuin hän oli tullutkin, mikään ajatustapa ei ollut läheisempi hänen omalleen kuin hänen sisarensa maailmankatsomus. He elivät kumpikin uskonnollisen ilmakehän piirissä. Kun he tulivat illoin kotiin, kumpikin omalta taholtaan, oltuaan erillään koko päivän, oli heidän pikku asuntonsa heille jonkinlainen pelastuksen satama, loukkaamaton turvapaikka, köyhä ja kylmä, mutta puhdas. Kuinka kaukana he siellä tunsivat olevansa Parisin melusta ja pilaantuneista ajatuksista!…

He eivät juuri puhuneet toisilleen, mitä olivat päivän kuluessa tehneet: sillä kun tulee väsyneenä kotiin, ei halua enää elää uudestaan tuskallista päivää sen tapauksia kertomalla. He koettivat sen yhdessä vaistomaisesti unhottaa. Varsinkin iltapuolen alussa, kun he istuivat aterialla, varoivat he kyselemästä toisiltaan mitään. He toivottivat kotiin tullessaan toisilleen silmin hyvää iltaa; ja sitten eivät he useinkaan virkkaneet koko päivällisen aikana toisilleen mitään. Antoinette katseli veljeään, joka unehtui usein uneksimaan lautasensa ääressä, aivankuin pikku poikana. Sisar silitti silloin hellästi hänen kättään:

— Kas niin, sanoi hän hymyillen. Eteenpäin vaan!

Silloin hymyili myöskin Olivier, ja alkoi jälleen syödä. Aterioiminen meni sillä tavoin, eivätkä he kumpikaan koettaneet puhua. He kaipasivat kovasti hiljaisuutta. — Viimein kuitenkin heidän kielensä hiukan laukesi, kun he olivat hetken levähtäneet ja kun he molemmat olivat toistensa hienotuntoisen rakkauden helliminä saaneet poistetuksi olemuksestaan päivän epäpuhtaat kosketukset.

Olivier asettui pianon ääreen. Antoinettelta jäi soittaminen tykkänään, sillä hän tahtoi antaa veljensä soittaa: sehän oli näet Olivierin ainoa huvi; ja hän antautui siihen koko sielullaan. Hänellä oli suuri kyky ymmärtää musiikkia; hänen naismainen luonteensa oli luotu paremminkin rakastamaan kuin toimimaan ja omaksui siis hartaasti hänen soittamainsa säveltäjäin ajatukset, sulautui täydellisesti niihin, tulkitsi uskollisesti niiden pienimmätkin vivahdukset, — ainakin sikäli kuin hänen heikot kätensä ja hengityksensä sen sallivat, sillä Tristanin jättiläisponnistus ja Beethovenin viimeiset sonaatit suorastaan ruhjoivat hänen voimiaan. Ja siksi vetäytyi Olivier mieluimmin Mozartin ja Gluckin turviin; heidän sävellyksistään piti myöskin Antoinette enimmän.

Joskus Antoinette lauloikin, mutta aivan yksinkertaisia lauluja, vanhoja melodioita. Hänellä oli hillitty mezosopraano, vakava ja hauras. Niin arka, ettei hän voinut laulaa kenenkään kuullen; tuskin Olivierinkaan; silloin hänen kurkkunsa suorastaan puristui tukkoon. Oli eräs Beethovenin laulu, skotlantilaisiin sanoihin sepitetty, josta hän erikoisesti piti: Uskollinen Johnie: se oli tyyni, oi, niin tyyni… ja pohjalla syvä hellyys!… Se oli kuin hän itse. Olivier ei voinut kuunnella sitä saamatta kyyneleitä silmiinsä.

Mutta mieluimmin kuunteli Antoinette, kun veli soitti. Hän toimitti kiireesti taloustyönsä, ja jätti keittiön oven auki saadakseen kuulla paremmin; mutta vaikka hän oli kuinka varovainen, niin Olivier valitteli kärsimättömästi, että Antoinette kalisteli astioita niitä järjestäessään. Silloin sisar sulki oven; ja kun hän oli saanut askareensa tehdyksi, tuli hän sisään ja asettui jakkaralle, ei lähelle pianoa, — (sillä Olivier ei voinut kärsiä, että joku oli hänen lähellään, kun hän soitti), — vaan takan ääreen, ja siinä hän istui kokoon kyyristyneenä kuin pikku kissa, selin pianoon, tuijotti hiilustan kultana tuikkiviin silmiin, uuniin, jossa viimeiset hiiliharkot hiljaa hiipuivat, ja uupui menneisyyden muistoihin. Kun kello löi yhdeksän, täytyi hänen pakostakin viimein huomauttaa Olivierille, että oli aika lakata. Oli vaikeaa riistää häntä ja itseään näistä unelmista; mutta veljellä oli vielä tänä iltana työtä, eikä hänen ollut terveellistä valvoa liian kauan. Olivier ei totellut heti; hän tarvitsi aina jonkun aikaa voidakseen musiikista päästyään ryhtyä muihin toimiin. Hänen ajatuksensa liihoittelivat vielä muualla. Meni puoli tuntia ennenkuin hän selvisi siitä sekaannuksesta. Antoinette, joka istui kumarassa, käsitöineen, pöydän toisella puolella, tiesi, ettei Olivier tehnyt mitään; mutta hän ei uskaltanut kovin häneen katsella, koska hän pelkäsi tuskastuttavansa häntä, jos olisi näyttänyt häntä muka vartioivan.

Olivier oli nulikkaiässään, — hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa, tyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden ympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput, hymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä, hajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka, muodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina hiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen huolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja, vaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt; kädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan ivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään ajatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat joka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu Antoinetten huoneeseen); — milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn, — jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä puksipensaan oksa, — milloin isän ja äidin muotokuviin, — ja vanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen ja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten kohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli vaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän raivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena laiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin hukatun ajan.