Lupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat, kumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti, eivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi loukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis kirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle ainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi jompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan toiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he sanoivat toisilleen:
— Luepas.
Ja kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi loistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen kasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.
Mutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin he juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu uskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän helpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja alinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja heittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset. Antoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään vastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui jos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli puhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö ne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan. Vasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi Antoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat epäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän oli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä näöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten häneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin kapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän oli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän ei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä hyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin, kun sydän ei voinut rukoilla — (sellaistakin tapahtuu), — silloin, kun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin hiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi. Olivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä Antoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua huoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli mennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin ennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän oli kärsinyt.
Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla sen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen seinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa seinään, ja ne naputukset sanoivat:
— Nukutko sinä? Minä en nuku.
Niin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin ystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta kamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen vaistomainen ja syvä häveliäisyys, — ikäänkuin jokin pyhä tunne; — auki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista tapahtuikin hyvin usein.
Hänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin yhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa, rinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli paheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla; ja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia vakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä, puhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai sydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa sydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri, spesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon. Kuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa sairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä odottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin päästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta kuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä hän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta ja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja palasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier kuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän vapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä suutaan vasten, ettei olisi huutanut:
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois! Ei, ei… siihen sinulla ei ole oikeutta!… Minähän rukoilen, rukoilen sinua!… Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä hänet elossa!…
Hänen koko olemuksensa rukoili sitä.