— Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo saapumassa perille, saamaisillaan onnen…, ei, se ei ole mahdollista, se olisi liian julmaa!…
Olivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.
Hän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin, mutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen, joten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja anteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja taipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen kehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.
Olivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän aikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut oppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin toimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin muutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin väsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää näin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin; hänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja pakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät kaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette kuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta pian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He juttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he olisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette kuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta, joita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu hyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä kesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut estää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette jäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva, jonka hän oli luonut veljestään, — lapsestaan, — itselleen, oli tahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut Olivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki, että hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt, minkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului pitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.
Mutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana, kun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle menemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen siveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin asti, — syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä, peljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden peitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.
Olivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies. Hän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan röyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain. Hän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi sisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja odottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun hän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti pitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin hän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti ainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus oli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää: hän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa, ja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän oli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua: Antoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier suuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he ymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää tuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen, millaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa tätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan sairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus oli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt jotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.
Kaikesta tuosta, mitä hän aavisteli Olivierin sydämessä piilevän, oli hän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä eräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska, kun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin, kun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan tai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa peljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa, niinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä ehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille mukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta Olivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette uskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen työtään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa ei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin jokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä; Antoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei tottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi. Ja kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran sellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä jo olikin sellainen, — niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä, kun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden Antoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään sellaisesta.
Vaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä, ja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä tahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta; kovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei puhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen ihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä ja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan puoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä: siitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, — ja oli samalla kuitenkin tyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja samalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin sielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen suopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja kömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa sekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen viehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan suojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.
Hän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin Nathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa luona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän mielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette oli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien iltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen professori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa kummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin juutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli yhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman turhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan Antoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain sangen epätasaista suosiota. — Antoinette oli yleensä huomannut enemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä. Juutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs suuri avu, — ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä; mikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan herättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole todellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki ainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan kaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne olisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä tee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset vetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman turhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta ainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston tunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä piireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. — Antoinette, jota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden muuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille mielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista kuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan elämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja hän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen suojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja kokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin Antoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään ja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että Antoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän tarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei ylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen suojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon, jolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita viaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli niistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin silloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli hänellä siellä tietenkin hauskaa.
Mutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria miehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku suojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet maalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä. Laskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät vedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.