Antoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, — tai oikeammin sanoen: ylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin. Ensin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla kohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin uhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä herjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle hänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä; niissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta, peloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen häväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle. Hän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä tekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli hänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten pälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi, että Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin vakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä. Turvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta. Kuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa, vaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli sitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia kävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.

Herrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien häntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette lähti sinne. — Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi, että hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona; joku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan, joka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi nyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan häntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä hetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo mestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle, kohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti. Tervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä niin. Antoinette vastasi:

— Katselen suurta raukkaa.

Toinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi.
Antoinette sanoi:

— Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin.
Tahdotteko!

Antoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti olevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen tunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla äänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:

— Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.

Toinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän seurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies kintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä odottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten m:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä mainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.

Antoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän sangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä oli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja näyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä, ettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette pyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin siihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea salonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne tulemasta.

Melkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli aivan toista laatua.