Vielä vuosi lisää!… Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka jännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi saada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette kotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien hommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta tällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei ollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden vuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi enää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin Olivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: hän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty tutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän hätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa sisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar itse sai päättää asian.

He viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa, aivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät kukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli neuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:

— Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä. Vielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä itäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä tuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier olisi sanonut edes yhden ainoan sanan!… Mutta hän ei sanonut. Hän turtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen, että veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä mitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin huolestuttavaa tapahtuisi.

Antoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion yhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa puolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea, jonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin yöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi toisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.

Antoinette pelkäsi sitä maailmaa, johon hän oli menossa. Hän oli paljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut niin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut hiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen jättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja iloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli tehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden kesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä seurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti; pieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt hermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä lähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla ikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan taipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä kyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut tietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan. Ja hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.

Missään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa paikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa ranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan. He olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja; he maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että ihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa heille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat. He kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita parempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä ei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa, lastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä silloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta, joka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti veljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän vähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä riistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin, ja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin, mitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka "se pikku veli" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa kirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus täytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään näkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin tahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun hänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla varustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit, joita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin hänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin murtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että Grünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän mielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle maksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa: epähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan turhista keskenäänkään.

Mikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen vakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen säilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui hiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he loukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia syitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi Antoinetten halun päästä siitä vapaaksi: "Heidän velvollisuutensa oli, ajattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän kerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska he olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä vastuunalaisia." — (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan palvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden "vastuunalaisuus" ei ulotu kuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes vaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään siihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) — "Koska Antoinette kieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin ei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan moitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa."

Täten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun, jota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka teki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän luonnostaan oli.

Veikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä; ja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei muuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku mies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään. Hänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa, että kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin olisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää enää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä kävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei edes uneksiakaan — paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua kiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta hän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän kärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä; kelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se tuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, — ja pelostakin, — kun hän repi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen rakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän pujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan; hän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen päänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se siellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen rakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä! Hänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja toi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin. Kaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!… Olivier ajatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän ei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa sepitteli jos jotain kummallista: "Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi tullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi hänen luokseen… Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut hänelle muuta kuin pari riviä?… Jos hän oli sairas?… Aivan varmaan hän oli sairas…" Olivier oli tuskasta pakahtua. — Vielä useammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään, vieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa lukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän tuli kuin sairaaksi. "Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea tulemaan kotiin?…" — Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan. Ja sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli hän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että hän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten ilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki; koskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin välittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: "minun uskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin kovin rakastan." Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.

Ne ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin raitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla odotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että Grünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, — kuka tietää? — ehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti, niin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna: Antoinette oli kuin kuumeessa. — Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille sama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen mitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman, — (se oli melkoisen kallis) — ja se saapui heille kummallekin samalla tunnilla. — Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja epäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle voimaa.