Mutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä tuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan siellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen opettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen oli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka rakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, — (hän oli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään); — mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin täydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, — joskin hän oli varsin vilpitön ja hyvä, — että Antoinetten pikku sielu vetäytyi jälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään huoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka; joskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta, ja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui kovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti hän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:
"Tule, tule, tule kotiin!…"
Mutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän kirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen, eikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka tarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä, ettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.
Antoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin ajatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo matkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan tarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli itsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi, kului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin jaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa tehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa jälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja hän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, — tuon maan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät haudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, — hän kaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui Olivierille rakkauttaan.
Siihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin teatterissa, — (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), — tuli tällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä tavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset jo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, "Kapinoitsija".] Teatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä Jean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka hänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen aitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet nähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja ne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville, jotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta nuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet Christophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt he eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.
Antoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena oli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten tahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä epäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän tiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli tahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän oli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta mitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin alinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä ja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama luonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo hänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli sielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä kauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä hän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen luottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt, oli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri, ja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli kärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut tavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi ajatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen omaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut Christophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä puhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli ainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt hänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä koskaan tietää.
Antoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna, joka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä pikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla Christophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden päivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette ja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa hiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä olisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat loukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä epämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt ja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen. Katsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa sieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät heidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet. Kaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja syleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat löytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien muotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan sydämensä salaisimmassa sopukassa, — tuossa surujen runtelemassa sydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin maan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka väikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.
Hän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier oli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli peljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi nyt, — kun hän oli tosiaan kipeä — kirjoittamasta mitään sisarelleen, ettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui sisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.
Kun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen horteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten tulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten ilmi-elävänä edessään!… Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu auki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua. Ja kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun hän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä hänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen hienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä matkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen sisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut: hän oli yhä entinen "pikku hupsu", samallainen kuin oli lapsenakin. Hän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä lähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta he näyttivät!… Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet jälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio, harmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää laskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati Olivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä ei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää lähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään; heidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero. Vaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.
Nyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet entisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo asukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin; mutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja he kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään, joka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää. Olivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen olotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: — (sillä hänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä näyttänyt taudilta.) — Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut hänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä, jonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää. Aineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki näytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden lopulla. — Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli jälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet entiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta tutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen. Se huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat haihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se nousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen, että se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi että Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata viimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen onnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan, sillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: — (siihen aikaan seurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.) — Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen ruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä alennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei. Kaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi sellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi mieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa yhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena uskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat kieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä kuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista yksinäisyyttä vastaan.