Tutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli huonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi kestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että hän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän onnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa, oliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten maan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein koko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina päivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat, jotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä kertausluvuista, — niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet kymmenettäkään osaa, — suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset ilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden rahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät itse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle taloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt ratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta sydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten myönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa lisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän ei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan pakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja tukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä kaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat aamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he suorastaan vääntelehtivät tuskasta.

Suulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet oli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi kuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, — vielä ankarammassa jännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt tyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä mittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.

Lopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin hyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin mennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät toisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he sen tietävät, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin pelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät edessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette, joka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:

— Kuule nyt, älä mene niin nopeasti… Olivier katseli sisareensa, joka koetti hymyillä, ja vastasi:

— Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?

Olivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä puristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:

— Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.

He eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun useita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein löysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen kertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan varmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin oli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä ehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti veljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat, näkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten jalkoihin. He hokivat:

— Rakas!… Rakas!…

He nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään huoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti veljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen, jotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin pyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen polvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.