Antoinette hommasi pienet herkkupäivälliset; mutta kumpikaan eivät he voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät illan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen sylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet juuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet he olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat sikeästi.

Seuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli kuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän olisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette oli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier, ollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!… Ensi kertaa monien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan. He jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään, ovi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta, näkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he naurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat uudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli omituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet virkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.

Antoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut lantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä yllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier oli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä, että he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien vaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion kustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten virkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä olivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun hän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän, onnellinen veljensä onnesta, — onnellinen ajatellessaan, että hän viimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.

Matkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa. Elokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan tottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä yönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän hän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet kuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen luokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään mihinkään voidakseen nukahtaa: — (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia, jotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt koettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla matkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia sitä hyvää.) — Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän ei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän tähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään. Antoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun tärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun synkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja yht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli muuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen suu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa oli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten päivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. — Ja todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän jättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella veljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli pelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka hän pelkäsi sairastuvansa matkalla! — Hänestä tuntui nyt siltä kuin hänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille horteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, — nuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin tällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan kuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä, levottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja vakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti häntä.

Muuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt luontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana kelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he katselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, — aurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten katujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; — katselivat vielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana kuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla näkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova, ilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja heleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä seisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili tien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, — ja kaikki tämä näytti sisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut, jotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.

Sitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli muutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan huonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät vilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas puhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä, ikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin kaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he nauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla ulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla, lauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon kukat.

He siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto huvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki kaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän huvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania matkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä rakasta luontoa?… Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili pakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.

He poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana aamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova kuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti, ja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri: — (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) — Lääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten olevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea nousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä heidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat siitä kovin suruissaan, — samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat päässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin pahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin kaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko paahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä kävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin lähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana ilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli suunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän juoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä, mitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin niin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin vastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin kotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:

— Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä ilman sinua.

Tämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän täytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta tuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat Antoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena ja raukeana. — Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti, että he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat sieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän olisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken veljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei Antoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että he saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, — erääseen vuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä Spiezistä.