He viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa. Antoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan päässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä painoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein, kuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin kovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja vaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun Antoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier uskoa sen todeksi, — vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin. Antoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta ja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten hirveäin vuosien jälkeen!

Olivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan; mutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko pysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään ja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään retkiään, — teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia, mutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin. Jos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä käsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä varsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli, jutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä, rinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka kuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin vesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä ilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon tuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja he ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä, joka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat haaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus: he leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja eräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin ennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön naurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier ollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.

Mutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä pitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja; ja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan osannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa kanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin. Siellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan olivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli Olivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä puoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä; hänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat lukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä tuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja tyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja iloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja naisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina hänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka hän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas kaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen nuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki hänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että hänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky miellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä sangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki heidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, — kun hän joutui heidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja niistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento, jolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka oli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa kohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi silloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu miellyttämään "maailmaa", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa kaikki hyveetkin, — paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki nuo muutkin johtuvat.

Antoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono terveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut mitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä huolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja sielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt tunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin kaukana!… Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden jutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät, melkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen: hän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret tytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä heitä nauratti… Hän ei voinut enää!… Hänen sydäntänsä kouristi, hänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän sulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan; hän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa, hotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen tyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette ei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin tulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä ystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän oviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin Antoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa. Veljen nauru virkisti hänet hereille.

Syksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun usvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi vuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat lähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista oli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta surullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas elämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken, pilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet keskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia, painautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa kietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen sormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa kyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun valittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello helähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin; kaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan…

He lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia.
Antoinetten terveys ei ollut parantunut.

Nyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi opistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä; jopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä? Antaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. — Ja sitäpaitsi tarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa pois!… Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä sitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli Olivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla hellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että tämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.

Viimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he luopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain kuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana istuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa nojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen hyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana oli. Olivier oli huolissaan — tahi ainakin utelias — minkälaiseksi hänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään, että nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä kauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten surun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä viimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli sisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin ainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä heissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja soitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista he pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia, joihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.

Kun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän tuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se ei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa, jonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää. Tällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä kertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä iäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin ajatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka Olivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista kuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita vastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman merkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään ja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin siitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään. Antoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata Olivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen tunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin. Olivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu kaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä, hellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi, että heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle pienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään koko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä ei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi ajatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän tuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette kysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut. Se viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. — Hän soimasi itseään, hän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta ajatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän Olivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö hänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin, Antoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei voinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään tuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä oli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.

Antoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti lukea rakkaimpia kirjojaan, soitella… Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare ja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa… — Kyllä, kyllähän ne kirjat olivat kauniita… Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä toimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon silmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä nauti toisen sydämellä?