Jos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko elämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli kulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana, kaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen pakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta pyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut, sai täyden vallan.
Hän istui illat yksin kotonaan, sammuneen takan ääressä, ja tuska kalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä ei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti, kyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä lapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa, ajatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että hän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden toivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön… Lapsen nauru kajahti kadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat aivan hänen sydäntään… Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä: tämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan hänen heikontuneeseen sieluunsa. — Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa elämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia halujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä hänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja taipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi, tunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja väkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen pohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä tunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt vuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä nousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan, tai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin veljellä oli lomaa, — torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä, — pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin hän oli ollut ennenkin.
Olivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä, tai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi sisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea antautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää välinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat mieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten luonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo yksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan täyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret olekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti erehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta. Selitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu ja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun ruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista, niin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten kyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia muita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, — (moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) — jotka anastivat hänen ajatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön. Antoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita oikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä irralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän nautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän kylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla Olivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta vaivata; — moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät häneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt ymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti ylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti. Mutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi Olivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja oli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä avomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla. Silloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän aikansa, aivan hukkaan. — Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän opistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin häntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti opistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä ja alttiutta. — Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän sen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli, ettei Olivier rakastanut häntä enää.
Antoinette sai vielä, — ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen koko täydellisessä merkityksessä, — niin ainakin viimeisen nuorekkaan tunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä, jossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän kaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat muuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle! Moisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen sielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja turtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.
Hän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier oli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä aikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä paremmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin vastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä näyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan tunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen ilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka hänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun läpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä kovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut hänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä edes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet vieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä pikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka syytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen maailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän olisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta hän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen tuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.
Kun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui, pyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki hänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi hänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä oli kulunut, sangen huonosti käypä puku. — Antoinette seurasi sitten syrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia, vaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta yleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka ei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita kohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso: Jean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt sinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan lavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet vastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti huomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi kuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä; mutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään hävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne herättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki tapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella laulua: Malbrough meni sotaan nyt, nousi sitten pianon äärestä ja huudahti yleisölle vasten naamaa:
— Tätä te tarvitsette!
Yleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten se alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin, huudettiin:
— Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!
Vihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa itselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he osaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun saivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin koulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei jaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa koukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta sinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten tässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen, hän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen sieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun asti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen jännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun se tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että se lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida mitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli hänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän katseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet; mutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella, kuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää häntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.