Antoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan kuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun hän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli samanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei aavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen, hänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä häneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko maailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut jotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen elämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:

— Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui hänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena. Sinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen vastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri romahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi, että Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa, hän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää tuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä kuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin piimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette, joka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria käsivarresta ja sanoi:

— Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!

Olivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki itsekseen:

— Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!…

Antoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei tämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:

— Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?

Antoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä paikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri oli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä, ja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:

— Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!

He lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa kainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.