Sinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen ollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei hän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti kaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren syöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.
Joku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen Liedejä; hän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi vihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä osuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:
Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni, ja sen alle oli merkitty muuan päivämäärä.
Antoinette muisti tarkoin tuon päivän. — Hän meni heti niin sekaisin, ettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi veljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier antautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä, huomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä kamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi ja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty hänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt Saksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään: niin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän oli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki silmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa vasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui kiitollisuutta… Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?
Kun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän soittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä. Hän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa hiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään hänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin kaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että hänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa liikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään tuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien vihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin jotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit alkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi kiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka oli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla hänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli onnellinen ja surullinen, — niin sanomattoman surullinen!… Ah, kuinka hänen päätänsä särki!
Seuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa alakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen sekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, — lähti hän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen liikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli hän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos keskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan saakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen; Christophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet. Silloin, — (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) — ojensi Antoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä kertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen Antoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta katuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun taas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla ja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti kaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi läpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti tulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua minnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän pääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu jo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan; sitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi ikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä tapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa. Ja kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan palata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi hän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän Christophe hänestä ajatteli? — Antoinette pakeni kotiinsa.
Hän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä, hämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua päästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut saanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa; hän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi. Hän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen kadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän ajatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi käynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea kohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet huomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään hämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän enää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle uudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän tunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon mahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen, joka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama sydämensä huusi pimeässä yössä:
— Apua! Pelasta minut!
Hän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja kynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja ylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle, ellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän kirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea luokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä… Yht'äkkiä hän keskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen voimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti; hänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti niin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi… Minkä vuoksi hän tätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää itseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä… Jos hän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen perille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta… Christophe-raukka! Ja mitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja olisi hyvä hänelle?… Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa; se oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien räpytys. Täytyi tyytyä…
Antoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa, voimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän nousi vaivalloisesti, — uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä aletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan väliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään. Sitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut: hän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. — Ja suuri rauha valtasi hänet.