Kun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän
Antoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri.
Hän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.
Antoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli lopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa, joka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin, että hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa syytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella eräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja kirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään hoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli… "kuollut" — (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä sanaa…).
Lääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis ylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.
Antoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt tyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia, jotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan Olivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi itselleen:
— Minä olen sen tehnyt.
Hän moitti itseään liian ylpeäksi:
— Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.
Ja hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli voinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen nyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet aikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut vielä vuosi sitten? — Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin sydämin.
Tuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, — paitsi raskaassa unenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän katseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin näkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa liikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että hänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi sitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe koholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:
— Oi, Olivier!… Olivier!…