Hän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja asetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi rippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi nykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo kuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen. Joskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta, hän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, — todellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen huuliltaan. Hän toisti alinomaa:
— Minä olen onnellinen…
Sitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen huulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli hänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette tunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa liikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä hän tahtoi sanoa… Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana henkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta he molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein laulanut:
I will come again, my sweet and bonny, I will come again.
("Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.")
Sitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.
Antoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista ihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa hän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille ilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten hautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman olennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä saattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän oli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei hän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään olleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun tiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa oli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa, jopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan ottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden hänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken tahdonvoiman.
Tämä aika mahtoi muuten olla ainoa hänen elämässään, jolloin hän jaksoi moisen onnettomuuden kestää, — sillä hänellä ei sattunut olemaan tilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet juuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien joukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän hommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu estivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään, ei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai joitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.
Kuitenkin vetäytyi hän niin paljon kuin saattoi muistelemaan sisartaan. Hän suri, ettei voinut pitää hallussaan sitä huoneistoa, jossa he olivat yhdessä asuneet. Hänellä ei ollut rahaa. Hän toivoi, että nuo ihmiset, jotka näyttivät ottavan osaa hänen suruunsa, huomaisivat, kuinka lohduton hän oli, kun ei voinut pelastaa itselleen kaikkea, mikä aikoinaan oli ollut sisarelle läheistä. Mutta kukaan ei näyttänytkään ymmärtävän häntä. Osaksi lainaksi saaduilla, osaksi läksyjen kuulustelulla ansaituilla rahoilla Olivier vuokrasi nyt itselleen ullakkokamarin, johon hän kokosi kaikki sisarensa huonekalut, mitä oli jaksanut säilyttää: Antoinetten sängyn, hänen pöytänsä ja nojatuolinsa. Sinne rakensi hän muistojensa pyhäkön. Sinne hän pakeni rauhaan, aina, kun hänen mielensä oli masentunut. Toverit luulivat, että hänellä oli jokin rakkaussuhde. Olivier vietti siellä tuntikausia, uneksien Antoinettesta, painaen otsaansa käsiinsä: sillä hän oli niin kovaonninen, ettei hänellä ollut edes Antoinetten muotokuvaa, paitsi pientä valokuvaa, joka oli otettu siskosta lapsena ja jossa he molemmat olivat yhdessä. Olivier puheli Antoinettelle. Hän itki… Missä oli Antoinette? Ah, jos hän olisi ollut vaikkapa maailman toisessa laidassa, jossakin maan paikassa, kuinka kaukana tahansa, — kuvaamattomalla ilolla, vastustamattomalla innolla olisi veli lähtenyt häntä etsimään, kestäen kaikki kärsimykset, vaikka hänen olisi täytynyt kävellä paljain jaloin, vuosisatoja; kunhan vain jokainen askel olisi vienyt hänet hiukankin lähemmäksi Antoinettea!… Niin, olisipa tuhannesta mahdollisuudesta edes yksi suonut hänelle toivon päästä hänen luokseen… Mutta nyt ei ollut mitään… Ei missään tuota rakkainta… Ei keinoa tavata häntä koskaan… Miten yksinäinen ja orpo Olivier oli! Kuinka hän oli avuton, neuvoton, lapsellinen elämässä, nyt, kun ei ollut Antoinettea, joka häntä rakasti, opasti, lohdutteli!… Ihminen, joka on kerran elämässään saanut tuntea täydellisen rakkauden, toisen sielun välittömän läheisyyden, on saanut jumalallisimman ilon, — ilon, joka tekee köyhäksi koko lopun elämää…
Nessun maggior dolore che ricordarsi del tempo felice nella miseria…