"Katkerin onnettomuuksista, — aroille ja hellille sydämille —, on, että ne kerran ovat kokeneet suurimman onnen."
Mutta niin surulliselta kuin tuntuukin rakkaan ihmisen kadottaminen elämän alussa, ei se kuitenkaan ole silloin vielä niin hirveää kuin myöhemmin, jolloin elämän lähteet ovat ehtyneet. Olivier oli nuori; ja synnynnäisestä pessimismistään ja onnettomuudestaan huolimatta piili hänessä kaipuu elää. Niinkuin usein huomataan jonkun rakkaan olennon kuoleman jälkeen, näytti Antoinettekin kuollessaan antaneen osan sieluaan veljelleen. Olivier ainakin uskoi sen varmasti. Joskaan hän ei ollut uskonnollinen sillä tavoin kuin Antoinette, tunsi hän epäselvästi ikäänkuin hänen sisarensa ei olisi ollut aivan kokonaan kuollut, vaan että hän eli hänessä; niinhän Antoinette oli hänelle luvannut. Bretagnessa elää kansanusko, etteivät nuorena kuolleet olekaan oikein kuolleita: heidän sielunsa häilyvät yhä niillä paikoin, missä he aikoinaan elivät, kunnes ne saavuttavat elämänsä luonnollisen iän. — Samoin jatkoi Antoinette Olivierissa elämäänsä.
Olivier luki papereita, joita Antoinettelta oli jäänyt. Pahaksi onneksi oli sisko polttanut melkein kaikki. Sitäpaitsi hän ei ollut sellainen nainen, että hän olisi voinut pitää pöytäkirjaa sisäisestä elämästään. Hän olisi hävennyt paljastaa epähienolla ja sairaalloisella tutkimisella ajatuksiaan. Hänellä oli ainoastaan pikku muistikirja, jonka sisältö oli kaikille muille melkein käsittämätöntä paitsi hänelle itselleen, — pienen pieni taskukalenteri, johon hän oli merkinnyt, ilman minkäänmoisia selityksiä ja päivänmääriä, tavallisen elämänsä pikku tapahtumia, sellaisia, joista hänelle oli ollut pientä iloa tai mielenliikutusta; hän muisti ne niin hyvin, ettei hänen tarvinnut merkitä niitä tarkoin paperille voidakseen elää ne ajatuksissaan uudestaan. Melkein kaikki nuo päivämäärät viittasivat joihinkin tapahtumiin Olivierin elämässä. Hän ei ollut hukannut yhtään ainoata veljensä hänelle kirjoittamaa kirjettä. — Oi, veli ei ollut niin tunnollinen: hän oli kadottanut melkein kaikki, mitä hän oli saanut sisareltaan. Mitä hän olisi silloin tehnyt niillä kirjeillä? Hän luuli kai saavansa pitää sisarensa aina: tuo hellyyden armas lähde tuntui hänestä silloin ehtymättömältä; hän uskoi varmaan, että hänen sallittaisiin iäti virvoittaa sen vedellä huuliaan ja sydäntään; hän oli tuhlannut julmasti rakkautta, joka siitä oli hänelle virrannut: sen pienimmänkin pisaran olisi hän nyt tahtonut korjata talteen… Kuinka hän tuli liikutetuksi, kun hän selaili erästä Antoinetten runokirjaa ja löysi sen välistä seuraavat paperiliuskalle kirjoitetut sanat:
— "Rakas Olivier, Olivier!…"
Häntä melkein pyörrytti. Hän nyyhki, painaen huulensa tuota näkymätöntä suuta vasten, joka puhui hänelle haudan takaa. — Silloin ryhtyi hän tutkimaan Antoinetten kaikkia kirjoja, ja etsi sivu sivulta, eikö hän ollut jättänyt niihin minkäänlaista muuta merkkiä itsestään. Hän löysi Christophelle kirjoitetun kirjeen katkelman. Hän sai nyt tietää sen salatun sadun, joka Antoinettessa oli alkanut; ensi kertaa pääsi hän näkemään sisarensa tunne-elämää, josta hän ei siihen saakka ollut tiennyt mitään ja johon hän ei ollut koettanutkaan tutustua; hän eli Antoinetten viimeiset tuskan päivät, jolloin sisko ojenteli käsiään hänet jättänyttä, tuntematonta ystävätään kohti. Antoinette ei ollut koskaan uskonut hänelle, että hän jo tunsi Christophen. Muutamista kirjeen riveistä huomasi Olivier nyt, että he olivat tavanneet toisensa ennen muinoin Saksassa. Hän aavisti selvästi, että Christophe oli ollut Antoinettelle hyvä, jossakin tilaisuudessa, jota Olivier ei tarkemmin tuntenut, ja että Antoinetten tunne oli juuri siihen aikaan herännyt, vaikka hän oli kätkenyt viimeiseen asti salaisuutensa.
Christophe, josta Olivier piti jo ennestään sanomattomasti hänen ihanan taiteensa tähden, tuli nyt hänelle kuvaamattoman rakkaaksi. Antoinette oli rakastanut Christophea. Olivierista tuntui kuin hän olisi rakastanut Christophessa juuri sisartaan. Hän koetti kaikin mokomin päästä Christophen tuttavaksi. Ei ollut helppoa löytää hänen jäljilleen. Christophe oli hukkunut epäonnistumisensa jälkeen Parisin äärettömyyteen; hän oli vetäytynyt kaikesta erilleen, eikä kukaan muistanutkaan häntä enää. — Vasta kuukausien kuluttua kohtasi Olivier Christophen sattumalta kadulla; Christophe oli kelmeä ja hänen silmänsä olivat kuopalla, sillä hän oli juuri päässyt tautivuoteesta. Mutta Olivier ei tohtinut pysäyttää häntä. Hän seurasi häntä kauempaa, siihen taloon asti, jossa Christophe asui. Hän halusi kirjoittaa Christophelle: mutta hän ei voinutkaan sitä tehdä. Mitä kirjoittaa? Olivier ei ollut pelkästään hän itse, Antoinette oli hänessä: hänen rakkautensa, häveliäs arkuutensa olivat nyt siirtyneet häneen; se ajatus, että sisar oli rakastanut Christophea, sai Olivierin punastumaan Christophen tähden, aivankuin hän, Olivier, olisi ollut tuo vainaja. Ja kuinka hän kuitenkin olisi tahtonut puhua Antoinettesta Christophen kanssa! — Mutta hän ei mitenkään voinut. Se salaisuus sulki ehdottomasti hänen huulensa.
Hän koetti tavata Christophea. Hän kävi kaikkialla, missä luuli Christophen saattavan liikuskella. Hän paloi halusta ojentaa kätensä hänelle. Mutta kun hän näki Christophen, niin hän vetäytyi piiloon, ettei Christophe olisi häntä nähnyt.
Viimein Christophe kuitenkin huomasi hänet, erään tuttavan perheen salongissa, jossa he molemmat olivat illatsuissa. Olivier pysyttelihe erillään hänestä, eikä virkkanut mitään; mutta hän katseli Christopheen. Ja varmaankin liihoitteli Antoinette sinä iltana Olivierin ympärillä: sillä Christophe näki hänet Olivierin silmissä; ja juuri Antoinetten kuva, joka yht'äkkiä selkeni Christophen sielussa, sai hänet tulemaan suoraa päätä ison salin halki tuota tuntematonta airutta kohti, joka toi hänelle, ikäänkuin joku nuori Hermes, alakuloisen tervehdyksen autuaan vainajan asunnoilta.
End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa II, by Romain Rolland