— Mutta minähän olen hänet tuntenut, sanoi hän.
— Minä tiesin sen, vastasi Olivier.
Hän heittäytyi Christophen rintaa vasten.
— Oi häntä raukkaa! Pikku raukkaa! hoki Christophe.
He itkivät yhdessä.
Sitten Christophe muisti, että Olivier oli sairas, hän koetti häntä tyynnyttää, pakotti hänet pistämään kätensä peiton alle, kääri peiton hänen olkapäidensä ympärille, ja pyyhkien äidillisesti kyyneleitä hänen silmistään istahti hänen vuoteensa pääpuoleen; ja hän katseli ystäväänsä.
— Sentähden minä siis tunsin sinut jo heti, sanoi Christophe. Kohta ensimäisenä iltana tunsin sinut.
(Ei ollut selvää, puhuiko Christophe sille ystävälle, joka oli tuossa, vai sille, jota ei enää ollut olemassa.)
— Mutta entä sinä, jatkoi hän sitten hetken päästä, sinä siis tiesit sen?… Miksi sinä sitten et sitä minulle sanonut?
Olivierin silmillä vastasi Antoinette: