— Minä en voinut sitä sanoa. Sinun oli se nähtävä.

He olivat jonkin aikaa vaiti; sitten kertoi Olivier, yön hiljaisuudessa, loikoen liikkumatta vuoteessaan, matalalla äänellä Christophelle, joka piteli hänen kättään kädessään, Antoinetten tarinan; — mutta hän ei maininnut Christophelle erästä seikkaa, jota hän ei saanut mainita: sisarensa salaisuutta, sitä, josta Antoinette itsekään ei ollut puhunut, — ja jonka Christophe ehkä kyllä jo tiesikin, niin ettei hänelle tarvinnutkaan siitä puhua.

Siitä lähtien ympäröi Antoinetten sielu heitä molempia. Kun he olivat yhdessä, oli hän heidän kanssaan. Heidän ei tarvinnut edes ajatella häntä: kaikki, mitä he ajattelivat yhdessä, he ajattelivat Antoinetten kautta. Hänen rakkautensa oli side, joka liitti toisiinsa heidän sydämiänsä.

Olivier loihti monesti puheissaan ilmi Antoinetten kuvan. Nimittäin ainoastaan katkonaisina juttuina, lyhyinä pikku muistoina, jotka näyttivät välkähtävässä valossa jonkin hänen aran ja siron eleensä, vainajan vakavan ja nuorekkaan hymyn, hänen koko kadonneen olemuksensa miettivän sulouden. Christophe kuunteli hiljaa, ja näkymättömän ystävän heiasteet tunkivat läpi hänen sielunsa. Kun hän oli luonteeltaan sellainen, että hän veti aina ja kaikkialla itseensä elämää ahnaammin kuin muut, kuuli hän nyt joskus Olivierin sanoissa niin syviä kaikuja, ettei Olivier ollut niitä eroittanut; ja hän ymmärsi ja omisti pian nuoren vainajan olemuksen paremmin kuin itse Olivier.

Vaistomaisesti tuli hänestä Olivierille Antoinetten sijainen; ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka tuo kömpelö saksalainen tietämättään muuttui eräissä suhteissa aivanpa Antoinetten kaltaiseksi arkavaistoisessa huomaavaisuudessa, niin hienotuntoinen oli hän tehdessään ystävälleen palveluksia. Joskus hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Olivieria Antoinettessa, vaiko Antoinettea Olivierissa. Syvän hellyyden vaatimuksesta meni hän silloin tällöin, Olivierille siitä puhumatta, käymään Antoinetten haudalla; ja hän vei sinne kukkia. Olivier ei tietänyt tästä pitkään aikaan. Hän sai kuulla asian vasta kerran myöhemmin, kun näki haudalla aivan tuoreita kukkia; mutta kovin helpolla hän ei päässyt varmaksi siitä, että juuri Christophe oli siellä käynyt. Kun hän koetti arkaillen siitä hänelle puhua, niin keskeytti Christophe jutun töykeän jörösti. Hän ei tahtonut, että Olivier olisi tiennyt siitä mitään; ja hän piti salaisuuden omanaan siihen saakka, kunnes he kerran kohtasivat toisensa Ivryn hautausmaalla.

Olivier puolestaan kirjoitti Christophen tietämättä Christophen äidille. Hän lähetti Louisalle uutisia hänen pojastaan; hän sanoi, kuinka suuresti hän hänestä piti, ja kuinka hän häntä ihaili. Louisa vastasi Olivierille kömpelöin ja vaatimattomin kirjein, tietämättä oikein, miten Olivieria kiittää; hän puhui aina pojastaan niinkuin Christophe olisi ollut yhä pikku poika.

Kun joku aika hellää puolittaista vaikenemista meni, — "hurmaavaa rauhaa ja onnea, jonka syytä ei voinut tietää", — niin heidän kielensä kanta laukesi: Tuntikausin vaelsivat he sitten kumpikin löytöretkillä toistensa sieluissa.

He olivat sangen erilaiset, mutta molemmat puhdasta ainesta. He rakastivat toisiaan siksi, että he olivat niin erilaisia ja silti kumpikin samaa maata.

Olivier oli heikko ja voimaton, kykenemätön taisteluun vaikeuksia vastaan. Kun tuli este, niin hän väistyi, ei pelosta, vaan jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta, ja paljon siksi, että hän inhosi niitä raakoja ja epähienoja keinoja, joihin hänen olisi pitänyt turvautua, jos mieli voittaa. Hän elätti itseään antamalla kotitunteja, kirjoittamalla taidetta koskevia kirjasia, joista, niinkuin aina on tapana, maksettiin hävyttömän huonosti, ja silloin tällöin artikkeleita aikakauslehtiin, artikkeleita, joita hän ei saanut edes tehdä oman mielensä mukaan, eikä aiheistakaan, jotka olisivat olleet hänestä mieltäkiinnittäviä: — kirjoituksia niistä asioista, joihin hän olisi innostunut, ei huolittu; koskaan ei pyydetty mitään, mihin hän olisi parhaiten pystynyt: hän oli runoilija, häneltä vaadittiin arvosteluita; hän tunsi hyvin musiikkia, häntä käskettiin puhumaan maalauksesta; hän tiesi, ettei hän osaisi puhua siitä muuta kuin jotain keskinkertaista: mutta se juuri pyytelijöille kelpasikin; näin joutui hän puhumaan keskolaisille juuri sitä kieltä, jota he ymmärsivät. Moinen alkoi häntä lopulta inhottaa niin, että hän kieltäytyi kokonaan tekemästä noita artikkeleita. Häntä ei huvittanut enää kirjoittaa muihin kuin aivan pieniin aikakauslehtiin; sellaisiin, jotka eivät maksaneet mitään, mutta joille hän oli uskollinen, kuten niin monet muutkin nuoret miehet, pelkästään sen vuoksi, että hän sai niissä olla vapaa. Ainoastaan niissä hän saattoi julkaista kaikkea, mikä hänestä oli elämän arvoista.

Hän oli lauhkea, ystävällinen, päältä katsoen kärsivällinen, mutta hirveän arkatuntoinen. Hiukankin kiivaampi sana loukkasi häntä sydänjuuriin saakka; jokin vääryys sai hänet aina sekaisin; hän kärsi sellaisesta sekä itse että toisten puolesta… Jotkin jo vuosisatoja sitten tapahtuneet halpamaisuudet kiduttivat häntä niinkuin hän olisi itse ollut niiden uhri. Kun hän kuvitteli, kuinka onneton tuo silloin kärsinyt olikaan ollut, ja että monet vuosisadat estivät häntä osoittamasta hänelle suopeuttaan, niin hän kalpeni, vapisi, kärsi kauheasti. Kun hän itse näki tehtävän jotain vääryyttä, tuli hänelle sellainen suuttumuksen puuska, että hänen koko ruumiinsa värisi ja että hän joskus suorastaan sairastui tai ei voinut nukkua. Juuri tämän heikkoutensa tuntien hän koetti aina olla tyyni: sillä hän tiesi, että kun hän suuttui, niin hän ryntäsi yli kaikkien rajojen, ja puhui silloin sanoja, joita ei voitu antaa anteeksi. Niiden tähden oltiin hänelle pitkävihaisempia kuin Christophelle, sillä Christophe näytti olevan pelkästään pikavihainen, mutta Olivier tuntui paljastavan näillä suuttumuksen hetkillään koko ajatuksensa, pohjaan saakka, selvemmin kuin Christophe; ja se olikin totta. Hän ei arvostellut ihmisiä liiallisuuksiin mennen ja sokeasti kuin Christophe, mutta sen sijaan ilman kuvitteluita ja terävästi. Ja sellaisia tuomioita antavat ihmiset kaikkein vaikeimmin anteeksi. Olivier koetti siis olla vaiti, vältti ryhtymästä kiistoihin, tietäen, kuinka turhaa väittely oli. Hän oli kärsinyt tästä itsensä masentamisesta. Ja vielä enemmän hän oli kärsinyt arkuudestaan, joka johti hänet joskus pettämään omia aatteitaan, tai vei häneltä uskalluksen puolustaa niitä viimeiseen asti, jopa houkutteli hänet pyytämään mielipiteitään anteeksikin, niinkuin esimerkiksi viimeksi, väitellessään Lucien Levy-Coeurin kanssa Christophesta. Hänellä olivat rajut epätoivonkautensa ennenkuin hän oli selvittänyt suhteensa maailmaan. Ennen nuorempana, jolloin hän oli nykyistä alttiimpi hermoilleen, vaihtelivat hänessä jaksottain huumaava kiihtymys ja sairaaloinen mielenmasennus, yhtäkkiä ja tuskallisesti keskenään vuorotellen. Sellaisillakin hetkillä, jolloin hän tiesi olevansa tyyni, jopa suorastaan onnellinen, saattoi hän olla varma, että suru väijyi jo hänen ovellaan. Ja yhtäkkiä se karkasi tosiaan hänen kimppuunsa, aivan odottamatta. Ja silloin ei hän ollut pelkästään onneton; hän tuomitsi vielä itseään siitä, että hän oli onneton, hän arvosteli ankarasti kaikkia sanojaan, tekojaan, koko kunniallista olemustaan, löytäen siinä kaikenlaisia vikoja ja puolustaen toisia ihmisiä itseään vastaan. Sydän pamppaili hänen rinnassaan, hän oli nääntyä, tukehtua tuskaansa. — Antoinetten kuoleman jälkeen, — ja ehkä juuri Antoinetten ansiosta, sillä eräiden rakastettujen vainajain muisto kuultaa meille rauhoittavana valona, aivankuin sairaiden silmiä ja sielua virvoittava aamun sarastus, — oli Olivierin edes onnistunut alistua näihin mielensä myrskyihin, joten hän hallitsi jo niitä, joskaan ei voinut niistä vapautua. Harvat ihmiset aavistivat, että hänellä oli moisia sisäisiä taisteluita. Hän kätki tuon nöyryyttävän salaisuutensa itseensä: heikon ja kiusatun ruumiinsa epäsäännöllisen kiihkon, ruumiin, jota vapautunut ja kirkas äly tarkasteli alinomaa, pääsemättä sen herraksi, mutta joutumatta myöskään sen orjaksi, — äly, "keskeinen rauha, joka järkkymättä vastustaa loppumatonta sydämen kuohuntaa".